2/2012
Print this page

Oikullisten sateiden armoilla

Sateiden ennustamattomuus pakottaa paimentolaiset etsimään vaihtoehtoisia elinkeinoja.

Tanajoki kuohuu ohi ruskeana ja rajuna. Joentöyräällä metelöi pumppu tasaista putputustaan. Se tietää hyvää viljelypalstoille. Paprikat, banaanit, tomaatit, mangot ja papaijat saavat vetensä ja pienpalstojen omistajat pian myös satoaan. Siellä täällä näkyy kaskisavua ja miehiä raivaamassa uusia peltotilkkuja kömpelöillä työkaluilla.

Ollaan Madogossa, aivan Garissan naapurissa koillisessa Keniassa. Vuodesta 2004 täällä on oltu useana vuonna hätäavun varassa oikuttelevien sateiden vuoksi. Milloin ne satavat liian aikaisin, milloin liian myöhään. Toisinaan liian runsaina, ja joskus aivan liian kitsaina.

Kärsimään ovat joutuneet myös miljoonat paimentolaiset, joiden karjalle ei enää vuosiin ole riittänyt tarpeeksi vihreitä laidunmaita. Sukupolvelta toiselle siirtynyt alueen perinteinen ammatti on tullut monien kohdalla tiensä päähän, ja vaihtoehtoja on ollut pakko etsiä.

Toiveena omavaraisuus

Yksi näistä vaihtoehdoista on Madogossa toteutettava Kenian Punaisen Ristin projekti, jonka turvin pelkästään täällä nyt noin 3000 entistä paimentolaista on asettunut aloilleen, liittynyt viljelykollektiiviin ja saanut pienen oman peltopalstan. Veden saannin turvaavat Punaisen Ristin lahjoittamat pumput. Vuonna 2010 alkaneessa projektissa on ollut mukana myös Suomen Punainen Risti.

Suomen Punaisen Ristin Itä-Afrikan alue-edustaja Pepe Salmela on seurannut Kenian Punaisen Ristin työtä kaksi vuotta.

”Toive omavaraisuudesta on tullut Kenian kyläyhteisöistä, joiden viestiä Kenian Punainen Risti on kuunnellut herkällä korvalla, lähtenyt tukemaan heitä uuden elinkeinon löytämisessä. Joen varrelle rakennetut kastelujärjestelmät, jotka ovat mahdollistaneet tuhansien paimentolaisten siirtymisen maanviljelijöiksi, ovat kovan luokan saavutuksia”, arvioi Salmela.

Kävin tällä samalla alueella myös vuosi sitten. Vuodessa viljelysalat ovat laajentuneet, uusia farmikollektiiveja on perustettu. Tapaan myös ensivisiitiltä tuttuja miehiä, jotka kertovat kuulumisiaan: yksi on vaurastunut sen verran, että on viimein voinut ottaa toisen vaimon, toisen lapset ovat aloittaneet koulun. Kolmas on rakentanut pienen talon. Kaikki ovat entisiä paimentolaisia. He sanovat muistelevansa sitä elämää kaiholla, mutta eivät kaipaa sitä takaisin ainakaan sellaisena, mitä se viimeiset vuodet oli. Kun karja kuoli, kaikki meni.

Toiveitakin on. Pitäisi saada järjestettyä oma markkinapaikka, pitäisi pystyä hoitamaan hedelmien ja vihannesten kuljetus tehokkaammin ja keskitetysti. Nyt perheeltä yli jäävät tuotteet kuljetetaan aasikärryillä Garissan markkinoille, missä on jo ennestään täyttä ja minne on kuitenkin nelijalkaisella melkoisen aikaa vievä matka.

Vapaaehtoiset kannustavat viljelyyn

Mahad Ali teki elämäntyönsä opettajana, mutta on aina myös viljellyt pientä maatilkkua. Sillä kokemuksella hänet on valittu Madogon alueen Maanviljelijäyhdistyksen puheenjohtajaksi, joka neuvoo entisiä paimentolaisia kasviviljelyssä.

”Monilla on edelleen vähän karjaa, jota he laiduntavat tässä joen varrella. Enää ei kaikki ei ole yhden kortin varassa, ja perheille riittää ruokaa. Me saamme maidon omista lehmistä, lihan omista lampaista ja hedelmät ja vihannekset täältä. Jotain jää myyntiinkin.”

Osana Madogon projektia ovat myös nuoret vapaaehtoiset, jotka ovat ottaneet työkseen kertoa maanviljelystä ammatinvaihtoa vasta harkitseville. Yksi heistä on parikymppinen Ibrahim Abdullah, joka on parin vuoden ajan propagoinut maanviljelyn puolesta omassa yhteisössään. Siinä välissä hän on itsekin saanut oman viljelypalstan, ajattelee valita vaimonsakin sen perusteella, kiinnostaako maanviljely tätä.

”Tämä ammatti on minulle ollut helppo valinta, koska olen opiskellut yliopistossa ja haluan asua kaupungissa. Vanhemmalle paimentolaissukupolvelle se on vaikeampaa. Toisaalta ihmiset näkevät naapureistaan, että nämä vaurastuvat maanviljelyn ansiosta, ja se houkuttaa uusia yrittämään samaa.”

Kasvimaa tuo mieleen kodin

Kenian Punaisen Ristin toiminnanjohtaja Garissan alueella on Sahal H. Abdi. Hän on itsekin aloilleen asettuneen paimentolaisperheen poika ja tuntee uusien viljelijöiden vaikeudet, kun etsitään jalansijaa uudenlaisessa elämäntilanteessa. Hän puhuu innostuneesti asiastaan.

”Toimeentuloprojektimme on hyvin ainutlaatuinen. Emme puhu ruokaturvasta, vaan elinkeinosta. Asioita pitää katsoa kokonaisuutena, johon kuuluvat ravinto, vesi ja terveys. Näiden kolmen pitää olla kunnossa, ennenkuin yhteisö voi hyvin ja voi kehittyä.”

Sahal H. Abdi uskoo, että ihmisille on annettava visioita ja horisontin pitää näkyä. Kuivuutta ei voida estää, mutta sen ei tarvitse tappaa; kaivot ja pumppuasemat ovat tärkeitä.

Garissan alueella on otettu muitakin askeleita omavaraisuuden parantamiseksi. Muutamien koulujen yhteyteen on rakennettu kasvihuoneita, joilla on kahdenlainen tarkoitus: tuottaa lapsille ruokaa ja opettaa heille viljelyksen alkeita.

”Monista kouluista ja laitoksista on jo käyty täällä tutustumassa meidän kasvihuoneeseemme”, sanoo Garissan muslimipoikien orpokodin hoitaja Adan Dika.

Kasvihuoneessa tomaatit vasta vihertävät, eivätkä paprikatkaan ole vielä venyneet täyteen mittaansa. Ulkona kasvimaalla nousee lehtikaali tummana, seuranaan pari muuta vain vienosti vihreää lajitoveria. Orpokodin teini-ikäiset pojat on komennettu rikkaruohohommiin – eikä se ilmeistä päätellen ole Keniassa sen mieluisempaa kuin Suomessakaan. Mutta yksi poikkeuskin on: 13-vuotias Jamal Omare kertoo mielellään tekevänsä töitä vihannesmaalla.

”Se muistuttaa kodista. Meillä oli kasvimaa.”

Teksti: Leena Reikko

Kuva: Jonathan Kaplan/IFRC