Hengähdystauko kahden hädän välissä?
Somalia toipuu nälänhädästä, mutta ilman rauhanratkaisua yksittäinen hyvä sade- ja satokausi vain lykkää uuden katastrofin alkua.
Ensin Malyoon Mohamed patikoi parikymmentä kilometriä. Kun jalat eivät enää kantaneet, hän pysähtyi kuivan piikkipensaan suojaan. Painoi pään kumaraan, tarttui polviinsa ja huohotti. Joi suullisen vettä. Kuunteli selkänyytistään kantautuvaa heikkoa vikinää. Kiersi kankaan auki, irrotti vauvan. Nosti Saabiriinin rinnalleen, istui, yritti syöttää. Sitten hän nousi uudelleen jaloilleen.
Ponnistus toistui päivä toisensa jälkeen. Lopulta matka Bayn nälkäseuduilta Mogadishun laitamien pakolaisleireille oli taitettu. Ja Saabiriin-tyttö yhä niukasti hengissä, korrenohueksi kuihtuneena.
Mayloon Muhamedin tytär Saabiriin sai apua viime hetkellä.
"En usko, että palaan takaisin", äiti sanoi syöttäessään Unicefin tarjoamaa lisäravintoa hitaasti toipuvalle tytölle.
Ymmärsin häntä oikein hyvin. Saabiriinin kolmen kehnon sadekauden mittainen elämä oli alusta alkaen ollut hidasta riutumista. Lopulta Itä-Afrikan pahin kuivuuskausi vuosikymmeniin tappoi Mohamedin viiden lapsen paimentolaisperheen karjan ja poltti pellot karrelle. Monet seudut lojuivat muutenkin Somalian yli 20 vuotta jatkuneen sisällissodan seurauksena autioina tai ryöstettyinä.
Mogadishu oli tuolloin, viime syys-lokakuussa sekava, rikkiammuttu ja vaarallinen paikka. Silti se tarjosi elintärkeän hengähdystauon sadoille tuhansille Mohamedin kaltaisille suojattomille. He pakenivat Somalian viimekesäisen nälänhädän pahimmilta kuivuusalueilta minne tahansa missä voisivat selvitä hengissä. Ehkä jopa sata tuhatta heistä kuoli uupumukseen, nälkään ja janoon - joko kotinurkillaan tai pakomatkan aikana pölyisillä aavikkopoluilla.
”Miksi sinne palaisi, ja miten siellä voisi enää elää ilman karjaa”, kysyivät minulta jokseenkin kaikki tapaamani pakolaiset.
Elämä palaa Mogadishuun
Tänään, reilun puolen vuoden kuluttua, moni pakolainen saattaa miettiä, palatako sittenkin. Loka-marraskuun deyr-sateet olivat hyvät, ja tuottivat runsaasti satoa siellä, missä sitä päästiin korjaamaan. Somalian ravitsemustilannetta tarkkailevat varoitusjärjestelmät FSNAU ja FEWSNET julistivat nälänhädän virallisesti päättyneeksi helmikuussa. Vaarantunnekin on helpottunut, ainakin hiukan.
Avustustoimet Etelä-Somaliassa monin paikoin estänyt islamilainen taistelujärjestö al-Shabaab on joutunut vetäytymään Mogadishusta. Afrikan Unionin AU:n rauhanturvajoukot, sekä Kenian ja Etiopian armeijat tahoillaan ovat työntäneet sen myös monilta muilta keskeisiltä tukialueiltaan.
Seurauksena Mogadishu on viime kuukausina saanut uutta maalia ja tilkettä hajalle ammuttuihin seiniinsä, kaupankäynti on vilkastunut, ruoan hinnat laskeneet. Normaalin elämän tunnusmerkkejä tulee lisää enemmän kuin niitä katoaa.
Mogadishun apteekeista suurin osa on vielä raunioina.
Mutta peruskysymys on yhä yhtä päivänpolttava. Mikä Mogadishussa näyttää orastavalta kehitykseltä, ei muutaman kymmenen kilometrin päässä ole välttämättä sitä vielä lainkaan.
Uusi uhka pimentää taivaanrannan
Afrikan sarvessa yleensä ja Somaliassa erikseen vietetään toistaiseksi vasta kahden uuvuttavan voimanponnistuksen välistä hengähdystaukoa. Tuottaako se riittävästi voimia pysyvään palautumiseen ja selviytymiseen, on asia jota emme tiedä.
Merkit eivät vielä lupaa suuria. Muutokset kohti parempia elinoloja ovat marginaalisia. Hyvien sateiden ja satojen jälkeenkin hätäapua tarvitsee Afrikan sarvessa yhä 9,5 miljoonaa ihmistä - viime syyskuussa nälänhädän huippuhetkinä heitä oli 13,3 miljoonaa.
Nälkään kuoleminen on pysähtynyt, mutta voi alkaa koska tahansa uudelleen. Tilanne on äärimmäisen hauras varsinkin Somaliassa, jossa pienikin horjahdus riittää pyyhkäisemään alkavan toipumisen maanrakoon. Sekä FSNAU että FEWSNET varoittavat, että Somaliassa arviolta 2,3 miljoonaa ihmistä koettelee edelleen vakava aliravitsemus: he sinnittelevät hiuksenhienon aste-eron päässä nälänhädästä. Heistä 1,7 miljoonaa asuu maan eteläosissa ja suurin osa yhä kansainvälisen ruoka-avun tavoittamattomissa.
Mogadishun rauniotkin merkitsivät kotiseutua parempaa vaihtoehtoa viime vuoden nälänhätää paenneille.
Uusi uhka odottaa jo taivaanrannalla. Kiitellyt deyr-sateet tuottavat sittenkin vain 10-20 prosenttia vuoden koko viljasadosta, ja huhtikuusta kesäkuuhun kestävien gu-sateiden on ennustettu alkavan myöhässä, jakautuvan epätasaisesti ja jäävän selvästi keskimääräistä vähäisemmiksi. Tarkkailujärjestelmät varoittavat jo uudesta nälkäkriisistä ensi heinä-syyskuussa.
Palaavatko pakolaiset kotiin?
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n pääjohtajan Jose Graziano da Silvan tyly arvio on, että Somalialla on alle kolme kuukautta aikaa välttää uusi nälänhätä. Se ei välttämättä muodostu yhtä tuhoisaksi kuin viimevuotinen, mutta syy on pikemminkin masentava kuin lohdullinen: ihmisiä kuoli ja pakeni sekä karjaa nääntyi tuolloin niin paljon, ettei nälkäalueille ole yksinkertaisesti jäänyt yhtä paljon mahdollisia uhreja.
YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan 1,3 miljoonaa somalia on evakkoina kotimaassaan, valtaosa Mogadishun liepeillä ja Afgooyen käytävässä. Noin 300 000 viime vuonna naapurimaihin paennutta odottaa yhä pakolaisleireillä Keniassa ja Etiopiassa. Heistä noin 7000 on viime kuukausina palannut kotiseuduilleen, mutta UNHCR:n mukaan vain pikavierailulle tarkistamaan laidun- ja viljelytilanteen.
Jos näin harva palaa, kun olosuhteet selvästi paranevat, mitä tapahtuu kun ne huononevat taas? Saadaanko viime vuoden nälkämaista niin elinkelpoisia, että sieltä paenneet katsovat voivansa turvallisesti palata? Nyrkkisääntö on, että jos pakolaiset eivät palaa koteihinsa vuoden kuluessa, valtaosa heistä hylkää kotiseutunsa pysyvästi.
Päätepiste. Harva Mogadishuun päätynyt pakolainen uskaltaa vielä harkita paluuta kotiseudulleen.
Luotettavin ennuste on, että Somalian nälkäongelma uusiutuu aina kun sadekausi jää kehnoksi - niin kauan kunnes maahan saadaan rauha ja toimiva hallitus. Nykyoloissa ei yksinkertaisesti ole mahdollista rakentaa puskureita, joilla kilpistetään luonnon vääjäämättä aika ajoin luomien vitsauksien muuttuminen pulakausiksi ja luodaan pysyvää ruokaturvaa. Ne tarkoittavat kouluruokailua, kaivoja, patoja, teitä... Kuinka niitä luodaan alueelle, jonne ei päästä, tai jossa palvelut tuhotaan tai otetaan väärään käyttöön?
Heikolta hallitukselta puuttuu kansan tuki
Turha silti syyttää vain al-Shabaabia. Somalia on kehnoimpia esimerkkejä tavasta, jolla YK ja maailman johtavat valtiot ovat yrittäneet kiven kovaan luoda rauhanratkaisua pelkästään "virallisen" hallituksen kanssa ja kautta. Ne ovat tietoisesti ummistaneet tyystin silmänsä tosiasialta, ettei Somalian heikolla väliaikaishallituksella ole otetta valtiostaan eikä kansalaistensa tukea ja luottamusta.
Viime syksynä Mogadishussa en kuullut kenenkään kehuvan kertaakaan hallituksen toimia tai mainitsevan siitä ainuttakaan myönteistä sanaa. Sen toimia leimaa lähinnä vallanjano: vaikka toimikauden piti päättyä viime vuonna, helmikuusta 2009 lähtien presidenttinä ollut Sheik Sharif Sheik Ahmed takertuu yhä asemaansa kaikin keinoin.
Ulkovaltojen on vaikea myöntää ruokkineensa ja pitäneensä yllä nukkehallitusta. Esimerkit ovat kuitenkin niin ankeita, että kansainvälisten toimijoiden piirissä voittaa vähitellen alaa käsitys, ettei ketään osapuolta voi sulkea pois rauhanratkaisusta – ei edes al-Shabaabia.
Nyt hallinnon heikkous pitää yllä sietämätöntä rankaisemattomuuden kulttuuria. Paikalliset klaanijoukot, rosvoryhmät, al-Shabaab tai merirosvot voivat ryöstää ruokaa, pakottaa väkeä joukkoihinsa, kidnapata, tappaa ja raiskata ilman pelkoa edesvastuuseen joutumisesta. Lähes yhtä vähän väliaikaishallitus pystyy puuttumaan omien viranomaistensa tai poliisiensa toimiin.
Siksi suurista avunantajista sen enempää Unicef, Kansainvälinen Punainen Risti tai Maailman elintarvikeohjelma WFP eivät edelleenkään pysty tarjoamaan tehokasta apua al-Shabaabin hallitsemilla seuduilla, ja niiden toiminta on äärimmäisen vaikeaa muuallakin.
Väkivallan uhka karkottaa avunantajat
Somalian kohtalonkysymyksiin kuuluu, miten al-Shabaabin kaltainen, maailman mittakaavassa sittenkin aika vähäpätöinen aseellinen järjestö pystyy lamauttamaan koko kansainvälisen avunantajaverkoston toiminnan tappavalla tavalla.
Vastaus: uhkaamalla väkivallalla ja käyttämällä sitä. Somalia on tämän hetken kuvaavimpia esimerkkejä, miten tiedotusvälineisiin ja avustusjärjestöihin kohdistettavalla väkivallalla ja sillä uhkailulla voidaan tehokkaasti rajoittaa ja vääristää oleellisesti avustustoimia ja tiedonkulkua.
Mogadishu pysyy asemiesten kaupunkina vielä pitkään.
Sota- ja kriisialueet eivät koskaan ole helppoja toimialueita, mutta tavallisesti toimittaja tai avustustekijä joutuu kohteeksi tai uhriksi useimmiten yhä vahingossa – hän on sivutuote, collateral damage, ei niinkään suoranainen kohde.
Sellainen ympäristö Somaliakin oli kun siellä vierailin sodan alkuvuosina 1992, jolloin Mogadishussa käytiin viimesyksyistä paljon rajumpia kaupunkitaisteluja. Viime syksynä liikkuminen oli selvästi rajoitetumpaa ja vaarallisempaa. Al-Shabaab on nostanut avustustyöntekijät ja ylipäätään länsimaiset ja ulkomaiset ihmiset järjestelmällisesti tappo- tai kaappauskohteiksi.
Seuraukset näkyivät. Minulle ei ole kertaakaan aiemmin yli 30 vuoden aikana käynyt sota- tai katastrofialueella niin, etten olisi kohdannut yhdelläkään pakolaisleirillä, sairaalassa tai muussa avustuskohteessa ainuttakaan länsimaista työntekijää.
Sen sijaan tapasin heitä asemiesten vartioimassa turvatalossa, jonne saapui avustusjärjestöjen Somalia-operaatioiden keskuspaikasta Nairobista lähes päivittäin konsultteja ja työntekijöitä. He tapasivat paikallisia yhteistyökumppaneitaan muurien suojassa, laativat tilannekatsauksia ja toimintasuunnitelmia, tarkastivat projektejaan paperilla ja pyrkivät sitten palaamaan saman tien Keniaan. Monet heistä eivät olleet käyneet itse kaupungissa saati sen laitamien pakolaisleireillä kertaakaan. Heille olisi voitu kertoa mitä tuhannen ja yhden yön tarinoita tahansa.
On selvää, että harva avustusjärjestö haluaa lähettää työntekijän kohteeseen, jossa hengenmenon ja kaappauksen riski on ilmeinen ja matkan hinta turvallisuusjärjestelyjen takia hyvin korkea. Silti liian voimakas nojautuminen paikallisiin yhteistyökumppaneihin on Somalian oloissa kaksiteräinen miekka. Apuhankkeen valvonta ja dokumentointi on erittäin vaikeaa. Irralliset ja sattumanvaraiset yksityiskohdat kasvavat helposti kokonaiskuvaksi, huhut ja väitteet totuuksiksi kun arvioita ei pysty tarkentamaan tai omia havaintoja tekemään.
Viekö Sahel huomion Afrikan sarvesta?
Somaliassa avustusjärjestöt oivalsivat hienosti käyttää nykyteknologiaa tavoittaakseen nälkäseudut, jonne niillä ei ollut muuten asiaa. Matkapuhelimilla tehdyt elektroniset rahansiirrot toivat käyttöön varoja, joilla ruokaa voitiin ostaa paikallisilta markkinoilta. Se esti nälkäkuolemia – mutta olisi edellyttänyt myös luotettavaa valvontaa, jota ei ollut.
Välinpitämättömyyden edessä haalistuu tehokaskin valvonta. Nälänhätää kärjisti tuhoisalla tavalla se, että avunantajat eivät reagoineet ajoissa tilanteen kärjistymiseen vaikka siitä varoitettiin jo yli puolta vuotta aiemmin. Kyse ei ollut varojärjestelmien puutteesta: käytössä olivat ajantasaiset mittarit, jotka oli kehitetty varta vasten, etteivät Etiopian 1983–85 tai Somalian 1992–93 kaltaiset suurtuhot pääsisi "enää koskaan" tapahtumaan.
Opettaako Somalian murhenäytelmä avustusjärjestöjä tehostamaan käytäntöjään tai lahjoittajia ymmärtämään paremmin ajoissa jaettavan ennakoivan avun tärkeyttä?
Ensimmäinen mittatikku on jo käsillä. Samaan aikaan kun ennakkovaroitukset Somalian uudesta hädästä ovat ilmoilla, avustusjärjestöt ovat valjastaneet markkinointikoneistonsa herätelläkseen kansainvälistä yhteisöä kääntämään katseensa sieltä länteen.
Laajalla Afrikan poikki kulkevalla Sahelin alueella voimistuu kuivuus, joka on toistaiseksi ajanut nälänhädän partaalle lähes yhdeksän miljoonaa ihmistä kahdeksassa maassa.
Avustusjärjestöjen tehtävä on kipeän ristiriitainen. Ne tietävät, että ennakkomuistutus on välttämätön jotta vältettäisiin vuoden 2005 Nigerin nälänhädän kaltainen liian myöhäinen väliintulo. Mutta yhtä selvää on, että huomion ohjaaminen Saheliin vähentää vääjäämättä rajallisia apuvirtoja Afrikan sarveen ja heikentää jälleen mahdollisuuksia etsiä kestäviä ratkaisuja alueen perusongelmiin.
Teksti ja kuvat: Hannu Pesonen
This email address is being protected from spambots. You need JavaScript enabled to view it.
Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja, joka on seurannut maailman eri kriisi- ja katastrofialueita yli 30 vuoden ajan. Hän teki reportaasimatkan Mogadishuun viime syys-lokakuussa.
