Ikotosin vesijakeluverkosto valmistui

Afrikan Sarven numerossa 1/2011 kerroin vuonna 2007 alkaneesta vesijakeluverkosto-hankkeesta Etelä-Sudanissa. Hankkeen alkaessa Etelä-Sudan, tuolloin vielä osana Sudania, oli kokenut vasta muutaman rauhan vuoden vuosien sisällissodan 1983–2005 jäljiltä. Taakse jäänyt pitkä sota asetti mittavalle ja teknisesti vaativalle hankkeelle lähtökohtaisesti vaikean toimintaympäristön.

Vesipiste Ikotosissa.

Etelä-Sudanissa ei juuri ole teollisuutta. Monet tarvikkeista piti hankkia naapurimaista. Asfaltoitua tietä oli muutama kilometri pääkaupunki Jubassa, mutta Jubaa Ikotosista erottavan kahdensadan tiekilometrin kattamiseen päällystettä ei riittänyt. Materiaalien toimittaminen oli hidasta ja katkesi kokonaan syksyllä ja keväällä sadekausien aikana.

Hankkeen haasteellisuutta voi hahmottaa seuraavasti: Suomessa, joka on inhimillisen kehityksen indeksissä sijalla 12, Helsingin Musiikkitalo-hankkeen valmistuminen venyi useilla vuosilla ja budjetti yli kaksinkertaistui. Sudan on samassa mittarissa sijalla 150 ja Etelä-Sudan on sitäkin kehittymättömämpi.

Monivuotinen hanke vaatii suunnitelmallisuutta ja korkeaa ammattitaitoa ympäristössä, jolle leimallista on olematon infrastruktuuri ja jossa paikallistyövoima on pääosin lukutaidotonta. Vasta itsenäisyytensä kynnyksellä olevan alueen julkinen sektori on sekin sodasta osansa saanut. Hankkeeseen osallistuvien täytyi uskoa rauhan pysyvyyteen.

Merkitys punnitaan pitkällä aikavälillä

Vesijakeluverkoston vuonna 2007 alkanut suunnittelu- ja rakennusvaihe päättyi 22. maaliskuuta 2011, YK:n julistamana Maailman vesipäivänä. Hankkeeseen osallistuneet juhlivat verkoston virallista käyttöönottoa paikan päällä.

Käyttöönottojuhla vesitankkien luona.

Nyt vesijakeluverkosto on ollut käytössä reilu puoli vuotta ja meneillään on hankkeen vakautusvaihe vuoden 2012 loppuun saakka. Sen aikana verkoston piirissä olevalle yhteisölle ja paikallishallinnolle tarjotaan lisää teknistä ja materiaalista tukea sen käytön ja ylläpidon vakiinnuttamiseksi. Tavoitteena on, että ne selviävät ilman ulkopuolisia toimijoita hankkeen kokonaan päätyttyä. Tavoite korostuu erityisesti vakautusvaiheessa, mutta siihen on pyritty hankkeen alusta asti.

Vakautusvaiheen aikana on ratkaistu tai ollaan ratkaisemassa teknisiä ja käytön hallinnointiin liittyviä kysymyksiä. Käyttöönottojuhlassa vakautusvaiheesta vastaavan Sveitsin Caritaksen maajohtaja Jakob Strässler sanoi puheessaan, että hankkeen suurin haaste on taata jatkuvuus ja ylläpito.

Strässlerin sanat pätevät kehitysyhteistyössä yleisestikin. On suhteellisen helppoa rakentaa koulu, mutta miten saada koululle opettajat palkkoineen ja lapset – etenkin tytöt – turvallisesti kouluun? Entä kouluruokailu ja koulun ylläpito? Vasta näihin kysymyksiin vastaaminen määrittää hankkeen todellisen merkittävyyden pitkällä aikavälillä.

Paikallisten kasvava omistajuus

Aloite vesijakeluverkoston rakentamiseksi tuli paikallisilta itseltään, mutta siihen kohdistui aluksi myös epäluuloja.

”Yhteisön asenne hanketta kohtaan on yleisesti muuttunut positiiviseksi verrattuna asenteeseen rakennusvaiheen aikana,” sanoo hankkeen projektijohtaja Robin Lumango.

”Ihmiset suojelevat vettä monin tavoin, esimerkiksi raportoimalla heti, jos verkostossa on vuotokohta tai muuta tarvetta korjaukseen. Yksi merkittävä havainto on, että osa tiettyjä vesipisteitä käyttävistä järjestäytyneistä ryhmistä korjaa hanansa itsenäisesti, he ovat järjestäneet pisteiden valvonnan ja kattavat siitä aiheutuneet kulut.”

Lähes kaikissa tapauksissa yksityisen talouden verkkoon liittymisen kustannuksen on maksanut liittyjä itse. Yksityisen kysynnän vuoksi ikotosilaiset kauppiaat ovat ottaneet valikoimiinsa vesiputkitarvikkeita, mikä on vilkastuttanut kaupankäyntiä.

Robin Lumango huomauttaa, että Ikotosin lääni maksaa viiden hankkeen puitteissa koulutuksen saaneen teknikon palkan. He vastaavat nykyisin vesijakeluverkoston ylläpidon teknisestä osuudesta.

Käyttäjien kokemuksia

”Aiemmin kylässä oli todella likaista ja ihmiset olivat kipeitä”, kertoo vesijakeluverkoston käyttöönottojuhlaan osallistunut Okeny Karlos, 32. Hän kiittelee annettua hygienianeuvontaa ja sanoo, että myös ryhmätyötaitoja on harjoiteltu yhteisen ponnistuksen toteuttamiseksi.

”Puhdas vesi itsessään tekee ison eron, mutta vaikuttaa myös kyläläisten suhteisiin”, vahvistaa Ikotosin naisyhdistyksen puheenjohtaja, sairaanhoitaja Mary Jina Achucok.

Mary Jina Achuocok

”Ennen veden vuoksi syntyi riitoja pitkissä kaivojonoissa, nyt vettä riittää ja sitä saa kymmeniltä eri vesipisteiltä tungeksimatta. Alle 5-vuotiaiden lasten kuolleisuus on vähentynyt.”

Sekä Karlos että Achucok ovat valmiita maksamaan vedestä käyttökustannusten kattamiseksi. Ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä.

”Olen joutunut siirtämään puutarhapalstaani kahdesti vesiputken tieltä”, tuhahtaa nimettömäksi jäävä nuori nainen, joka ei harmiltaan osaa nimetä yhtään myönteistä asiaa vesiputkesta. Toisaalta monet ovat perustaneet palstoja vesipisteiden läheisyyteen ruokavaliota monipuolistamaan.

Lisäparannusten jano

Vaikka hanketta voi tässä vaiheessa pitää erittäin onnistuneena, osalla sen vaikutuspiirissä olevista on ollut tai on edelleen huolia ja huomautettavaa. Vesiputki ottaa vetensä Ngaluma-joesta ja vaikka se vie vain pienen murto-osan joen vesimassasta, oli rakennusvaiheessa alajuoksun kylissä huolena, että joki tyrehtyy.

17 kilometriä putkea tuo vettä alas Imatong-vuorelta.

Vakautusvaiheen aikana yhteisöt on otettu mukaan hankkeen arviointiin ja ne ovat todenneet, että putken vedenotto ei vaikuta alavirralla veden määrään.

Yllättävää kyllä, Ngaluman kylässä, joka on ensimmäinen kylä putken laskeutuessa alas laaksoon, on eniten yleistä tyytymättömyyttä, vaikka he olivat ensimmäisiä, jotka saivat vesipisteet käyttöönsä. Kylä on kiistämättömän köyhä. Putki tuo vettä, mutta koulurakennuksia ja terveyskeskuksia siitä ei pulppua. Kaikkiin toiveisiin vesiputkella ei voida vastata. Se on herättänyt ihmisiä huomaamaan ympäristönsä uusin silmin ja synnyttänyt janon uusiin parannuksiin.

Vesijakeluverkosto on herättänyt toiveita myös viranomaisissa, vaikka juuri valtion tulisi olla tällaisen perusinfrastruktuurin toteuttaja. Läänintasolta on esimerkiksi esitetty, että putki ulotettaisiin noin 70 kilometrin päähän Kiyalaan. Vakautusvaiheessa viranomaisia ohjataan näkemään valtion uusi ja aiempaa merkittävämpi rooli nyt, kun maa on itsenäistynyt.

Verkosto on nyt valtion vastuulla

”Vesijakeluverkosto voidaan luovuttaa paikallisille suunnitellulla aikataululla, mikäli nähtävissä oleva vahva sitoutuminen jatkuu”, Robin Lumango vastaa kysymykseen hankeen loppuvaiheen näkymistä.

Yleinen ymmärrys on, että vesijakeluverkosto on jo nyt valtion vastuulla. Hankkeen roolina tässä vaiheessa on tukea viranomaisia roolin ottamisessa. Alusta asti hankkeen puitteissa on sitoutettu eri osapuolia. Myös työn alla oleva vedenkäyttöä säätelevien sääntöjen luominen vaatii useiden tahojen osallistumista.

Loppuvaiheen onnistuminen merkitsee hankkeen onnistumisen kannalta paljon. Mitä itsenäisempi, osaavampi ja vahvempi verkostoa käyttävä yhteisö on, sitä vuolaammin puhdas vesi virtaa Ikotosissa tulevaisuudessakin.

Talvikki Kiiskinen

Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun hankehallinnon koordinaattori. Hän työskenteli järjestön Etelä-Sudanin maatoimiston hallinto- ja talouskoordinaattorina kesäkuusta 2010 kesäkuuhun 2011. Kirkon Ulkomaanapu on Suomen suurin kehitysyhteistyöjärjestö ja toiseksi suurin humanitaarisen avun kanava. Ulkomaanavulla on ollut toimisto Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa toukokuusta 2010 lähtien.