2/2011
Print this page

Mogadishun naiset ahtaalla

Somalian suurimmassa kaupungissa, Mogadishussa, elämä on turvatonta. Erityisen vaarallista on naisten elämä. Mogadishun naisten elämästä kirjoittavat NASIB -naisten mediakoulutusohjelman oppilaat ja opettajat.

Deeqa Ahmed on yksi naisten mediakurssin opettajista.

”Asun mieluummin kaupungin ulkopuolella pakolaisleirissä, sillä ihmisten keskellä on edes jonkin verran turvallisempaa, kuin rauniokaupungissa jossa ei voi mennä turvallisin mielin minnekään”, sanoo Saynab Ali, Elasha Biyahan pakolaisleirillä asuva nuori nainen.

Tilanne Mogadishussa vaikuttaa olevan jälleen kerran muuttumassa. Islamistinen ryhmittymä Al Shabaab, joka on hallinnut suuria alueita Somaliassa, vetäytyi kaupungista kuluneen Ramadan-kauden aikana. Lyhyessä ajassa Mogadishun lentokentän viereen syntyi eräänlainen pakolaisleiri, kun kuivuuden ja nälänhädän kourissa taistelevat ihmiset – suureksi osaksi maanviljelijöitä ja karjan kasvattajia – virtasi kaupunkiin lähialueilta.

Pakolaisleirin naiset rakennuspuuhissa.

Monet ovat menettäneet katastrofin takia elinkeinonsa ja perheenjäseniään. Osa on entisiä kaupunkilaisia jotka ovat tulleet paluumuuton toivossa. Nyt odotetaan, että ulkomaalaisten järjestöjen apua alkaa tulla, ja apua on jo saatukin. Avustuskuljetuksia kuitenkin ryöstetään, ja kahakoissa on kuollut ihmisiä.

Mogadishun kadonnut kauneus

Intian valtameren äärellä sijaitseva Mogadishu on Somalian suurin kaupunki, jossa asuu noin miljoona ihmistä. Se on arkkitehtuuriltaan erilainen kuin muut isommat kaupungit, esimerkiksi Somalimaan Hargeisa, Kismayo tai Baladweyne.

Ennen Mogadishussa oli nähtävissä italialaisen siirtomaakulttuurin vaikutus ja menneisyys: puistot, joissa siirtomaaisännät pitivät lepohetkiään ja ihastelivat kukkaistutuksia, suuret hotellit ja valtavat virastotalot. Mogadishu oli myös monikulttuurinen, kaikki Somalian klaanit olivat edustettuina, hienostokaupunginosissa asui ulkomaalaisia.

20 vuoden sisällissodan aikana kaikki on muuttunut. Pääkatua ei enää voi tunnistaa, rakennuskanta on suurimmaksi osaksi tuhoutunut rauniokasoiksi. Kadut ovat tyhjillään kuin aavekaupungissa ja kasvavat puita, pensaita ja ruohoa.

Asutus Mogadishussa on hajanaista, ja riipuu kulloisestakin tilanteesta. Aseelliset kahakat siirtyvät paikasta toiseen ja ryhmät valtaavat alueita toisiltaan. Nuorten miesten aseistautuneet ryhmät partioivat ympäriinsä pelkoa herättäen.

Asutuilla alueilla sähköä, vettä ja palveluja voi ostaa yksityisiltä myyjiltä. Generaattorit ovat useimmiten vanhaa perua ja toimivat epäluotettavasti. Veden laatua ei tarkkaile kukaan, joten taudit voivat levitä saastuneen veden kautta nopeasti.

Naiset jonottavat vettä, jonka puhtaudesta ei ole takeita.

Kaupungissa asuminen on lyhyesti sanottuna hankalaa, ja vaarallista, erityisesti naisille ja lapsille. Yksin liikkuvat naiset ovat vaarassa tulla ryöstetyksi raiskatuksi, sillä Kongon tavoin Somaliassakin raiskausta käytetään sodassa keinona kostaa viholliselle ja alistaa väestö.

Aseellisten ryhmien välissä elää pelko

Moqadishun kaupunkia hallitsee toistaiseksi kaksi eri ryhmittymää. Vaikka Al Shabaab on vetäytynyt, sen toimintoja ja vaikutuksia on vielä nähtävissä.

Vastapuolen, väliaikaisen hallituksen sotajoukon upseerien vallan käyttö pelottaa kaupunkilaisia niin ikään. Ihmiset ovat varuillaan. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata kädet ristissä, mitä milloinkin tapahtuu. On vaikea peittää pelkonsa ja epävarmuutensa osapuolten valtataistelun todistajina.

Afgoyen ja Mogadishun välissä, lähellä Eelasha Biyahan pakolaisleiriä, sijaitsee Mogadishun vesilaitos. Sisällissodan aikana joukko entisiä vesisäiliön työtekijöitä otti sen haltuunsa. He ylläpitävät sitä edelleen ja veden tuotanto toimii yhtä hyvin kuin ennen. Veden laadusta ei ole takeita, mutta vesi on maksullista.

Xalimo Wardhere on yksi naisista, jotka elättävät perheensä veden jälleenmyyjänä.

”Tein sopimuksen vesisäiliön johtajan kanssa, Yksi kanisteri maksaa alle puoli dollaria. Jos ei ole vara maksaa heti, voin saada velaksi ja maksaa kun minulla on rahaa. Vaikka myyn veden eteenpäin voitolla, ei se minullekaan ole ilmaista. Olen eronnut ja kasvatan lapseni yksin. Joskus joustan samalla tavalla ostajien kanssa ja annan velaksi”, kertoo elannokseen vettä myyvä Xalimo Wardheere.

Pakolaisena pelon kaupungissa

”Mieheni kuoli kolme vuotta sitten. Minulla on viisi lasta joista nuorin on kolmevuotias poika. Olen tottunut tekemään maatalous ja karjanhoitotöitä pienestä lähtien. Meillä oli 20 lehmää ja iso puutarha, ja kasvitarha, jossa kasvoi banaani- mango ja guavapuita, muita hedelmiä ja kasviksia. Saimme lehmistä maitoa jota riitti myyntiin Afgoyen torille. Tuloilla hankimme ruokaa ja muuta tarpeellista,” kertoo Fadumo Haaji Nuur tulostaan Mogadishuun.

Fadumo Haaji Nuur on leski ja viiden lapsen äiti.

”Kylämme sijaitsee Afgoyen pohjoispuolella. Mieheni kuoleman jälkeen minua auttoi veljeni. Minun piti jaksaa lasteni vuoksi. Kylässämme ei ole koulua, ja lapseni eivät ole olleet koskaan koulussa. Teimme yhdessä työtä kotona. Sitten veljeni kuoli pitkää sairastettuaan. Viime vuodet ovat olleet todella raskaita, ei ole satanut tarpeeksi, kuivuus vain pitkittyi.”

”Sodan keskellä lapsista huolehtiminen yksin, ja samalla hoitaen karjaa ja viljelystä kävi mahdottomaksi. Menetin ensin voimani, ja sitten vielä eläimet. Tällä hetkellä minulla on vain pieni maapalanen ja lapset. Päätin lähteä pois kylästäni 37 vuoden jälkeen. Ehkä palaan sinne jonain päivänä. Pakolaisleirillä saamme jonkin verran apua kuten vettä ja ruokaa. Mutta silti on hankalaa koska minulla ei ole työtä”, Fadumo kuvailee syitään hakeutua mogadishulaiseen pakolaisleiriin.

Leirioloissakaan ei Fadumon mukaan ole kehumista.

”En ole ollut Mogadishussa ennen ja odotin että paikka on erilainen kuin mihin nyt olemme joutuneet. Ei ollut ensin edes käymälää, saimme sen pari päivää sitten ja jaamme 20 perheen kanssa, miehet, naiset, lapset kaikki samassa käymälässä. Kukaan ei tunnu olevan täällä vastuussa mistään.”

Fadumo Haaji Nuurin tarina kuvaa somalialaisten naisten tilannetta laajemminkin. Heistä on tullut perheen päitä ja huoltajia, he yrittävät pelastaa lapsensa tekemällä työtä – ei enää kodin seinien sisällä vaan pelloilla, karjan kanssa tai asuinpaikan ulkopuolella. He elättävät lapsensa ja usein isovanhempansa. Vastuu uuvuttaa monet naiset

Muslimo Macalin on väsynyt ja huolissaan.

”Myyn torilla vihanneksia: salaattia, tomaatteja, porkkanaa, perunaa ja hedelmiä kuten banaaneja. Olen joka aamu viideltä odottamassa minibussia, matkustamme yhdessä muiden torimyyjien kanssa. Ennen pimeää, noin kello kuutta illalla, pitää olla takaisin kotona. Yritän yleensä lähteä torilta kello viisi. Jos ehtii tulla pimeä, jään ystävän luokse ja ilmoitan perheelleni”, hän kuvailee pitkiä työpäiviään

”Minulla on 4 lasta, kolme poikaa ja tyttö. Tyttö on 8 ja koraanikoulussa. Pojat ovat yksityisessä koulussa, joka maksaa kuukaudessa 15 dollaria oppilaalta. Minun pitäisi hankkia kuukaudessa noin 200 dollaria pärjätäksemme. Kanadassa asuva siskoni auttaa joskus. Tuntuu pahalta ja pelottavalta soittaa hänelle. Täällä pitäisi pystyä hoitamaan kaikki itse”, Muslimo Macalin kertoo.

Muslimo Macalin on uupunut.

”Mieheni ei ole työssä. Hän on sähköasentaja. Olen onnellinen että hän ei osallistu sotaan eikä kanna asetta. Hänen äitinsä asuu kanssamme. Päivällä kun olen poissa hän hoitaa kotitöitä ja lapsiamme. Hän tekee tärkeää työtä.”

Veden tavoin sähköä saa rajallisesti ja sekin on kallista.

”Sähkö tulee meille kello 6 illalla ja katkeaa klo 12 yöllä. Jokaisella kaupunginosalla on oma yksityinen sähköntuotantonsa. Sähkömiehillä on valtuudet tulla tarkistamaan, jos joku tekee omia kytkentöjä ja varastaa sähköä. Perheet eivät halua ongelmia. Jos joillakin menee huonosti, heitä yleensä autetaan. Jopa sähköyrittäjät osallistuvat auttamiseen ja sähkö on ilmaista, mutta pitää olla todisteet siitä että ei ole varaa maksaa. Sähkö on kallista, se voi olla kalliimpaa kuin lasten koulumaksut.”

Pahinta Muslime Macalinin mielestä on kuitenkin se, kun perheenjäsen sairastuu.

”Kun vanhempi poikani Abdi sairastui, se oli elämäni vaikein hetki. Se tuntui jatkuvan ikuisesti. Hän yski, oli kuumetta, kävimme yksityissairaaloissa. Lopuksi selvisi että hänellä oli keuhkokuume. En ollut töissä moneen päivään. Ei ollut enää varaa sairaaloihin. Täällä ei ole valtion tarjoamia terveyspalveluja. Pitää maksaa ja hoitaa itse kaikki.”

Vaikka palvelu on kallista, ei sen laatuun voi luottaa Muslime sanoo.

”Sairaalaan meneminen pelottaa. Hoitovälineet ovat karmeita. Sähkö voi mennä poikki koska vain. Naapurin nuori nainen kuoli keskenmenon seurauksiin leikkauspöydälle pari kuukautta sitten. Kukaan ei ole vastuussa ja mitä tahansa voi tapahtua, eikä lääkäriltä voi mennä kyselemään mitään. Suuri osaa hoitopaikoista on yksityisiä ja henkilökunnan osaaminen arveluttavaa.”

Haastatteluja artikkeliin ovat koonneet Mogadishun alueella toimivan NASIB -naisten mediakoulutusohjelman toimittajaopiskelijat ja -opettajat. Artikkelin ovat toimittaneet opettajat Farhia F. Rooble, Deeqa Ahmed ja Amran O. Hussein.

Somalista suomeen artikkelin on kääntänyt kouluttaja-ohjaaja ja kuvaaja Shukri Omar.