Kipeä kotiinpaluu
Wali Hashi lähti Mogadishusta 1989, palasi sinne 2011, eikä tunnistanut edes kotiaan.
Toimittaja Wali Hashi löysi Mogadishusta myös kotinsa rauniot.
Elämäni muuttui lopullisesti 22 vuotta sitten. Vaikka en sitä silloin 17 -vuotiaana ymmärtänyt, menetin maailman kauneimman kaupungin, Mogadishun.
Minulla oli lyhyt, mutta kaunis lapsuus, täynnä runoja rakastavia sukulaisia. Onnellisia lapsia ja vanhoja viisaita miehiä kotini lähistöllä. Pappani voitti aina runokilpailuissa, hän oli kylän tunnetuin runoilija.
Olin köyhä, mutta iloinen ja kiitollinen siitä, mitä sain. Muistan, miten lapsena pelasin jalkapalloa Mogadishun tunnetuimmalla rannalla, Liidolla. Kotimaani oli kaunis ja täynnä mahdollisuuksia.
Sitten kaikki meni pieleen. Somalian sisällissota syttyi ja arvaamaton kaupunkisota riehui Mogadishussa, kun diktaattori Siad Barre syrjäytettiin vallasta vuonna 1991. Sen jälkeen Somaliassa ei ole ollut toimivaa hallitusta, ja sen seurauksena sekasorto, nälkä, terrorismi ja jatkuva sisällissota ovat vaatineet miljoona uhria ja ajaneet yli kaksi miljoonaa ihmistä pakolaisiksi ympäri maailmaa.
En nähnyt yhtään seinää ilman luodinreikiä.
Pikku hiljaa hyväksyin, että unelmani vanhasta rauhallisesta Somaliasta ei täyty koskaan. Tiesin kuitenkin, että jonain päivänä käyn ainakin katsomassa kotikaupunkiani.
Elokuussa 2011 Somaliassa vallitsi pahin kuivuus ja nälänhätä kuuteenkymmeneen vuoteen. Jos koskaan, niin juuri nyt oli paras ja pahin aika palata kotiin. Toimittajana minulla on halu kertoa uuden kotimaani kansalle eli suomalaisille, mitä tapahtuu vanhassa kotimaassani.
Matkalle maailmaan vaarallisimpaan paikkaan, Mogadishuun, oli lähdettävä Nairobista. Sukulaiseni Bashir odotti minua lentokentällä. Ennen matkaa hotelliin, minun oli katsottava ympärilleni ja yritettävä muistaa Mogadishun lentokenttä, sillä samalta lentokentältä lähdin 22 vuotta sitten.
Se oli minulle kova paikka, koska se palautti mieleen lapsuuteni. Onneksi Bashir muistutti, että me Euroopassa asuvat somalit olemme tunteellisia ja jopa yliherkkiä. ”Älä leiki tunteilla”, Bashir kehotti, ja poistuimme paikalta.
Ajoimme viidentoista raskaasti aseistetun turvamiehen kanssa pakolaisleirille, jossa oli juuri rosvoja ruokaa ryöstämässä. Yksi pakolainen kuoli ja toinen loukkaantui. Nyt todella ymmärsin, että kotikaupungistani oli tullut maailman vaarallisin kaupunki.
Mogadishun keskussairaalassa tapasin 1-vuotiaan Ibraahimin, joka kuoli silmieni edessä. Hänen 16-vuotias äitinsä Maryam ei kyennyt reagoimaan poikansa kuolemaan. Hän ei ollut koskaan kokenut muuta kuin kuolemaa ja kärsimystä.
Oli vaikea tajuta, että tämä oli sama kaupunki, jossa olin kasvanut. Kiertelin viisi päivää ympäri Mogadishua, enkä nähnyt yhtään seinää ilman luodinreikiä. Koko kaupunki oli tuhottu.
En tunnistanut katuja, en tunnistanut ihmisiä, en tunnistanut tuoksuja ja kävi jopa niin, että en ollut tunnistaa omaa vanhaa kotiani.
En tunnistanut katuja, en ihmisiä, en tuoksuja, en edes kotiani.
Onneksi Bashir muisti ja vei minut vanhaan asuntooni Kaaranin alueelle, jossa minun pappani oli lukenut päivittäin runoja. Kotini oli tuhottu kokonaan. Yritin kävellä sisään ja katsoa vanhaa huonettani, mutta vartija ilmoitti, että tuhotuissa taloissa voi olla miinoja, eikä sinne meneminen ole viisasta.
Lapsuuden muistojen palautuminen oli jälleen minulle kova paikka. Tuntui todella surulliselta nähdä, mitä oli tapahtunut kotikaupungissani ja ymmärtää, että en kuulu enää tähän maailmaan, jossa kärsimys ja kuolema on arkipäivää.
Toisaalta viisaan miehen sanonta kuuluu: Toivosta luopuminen on kuin kutsuisi paholaisen kylään.
Wali Hashi
on turkulainen toimittaja, joka on muun muassa tehnyt useita Somaliaa käsitteleviä tv-ohjelmia.
