Sinikka Salmisen muistojen Mogadishu

Sinikka Salmisen muistoissa Mogadishu elää sellaisena kuin se oli ennen sisällissotaa ja diasporaa.

Vuoden 1980 marraskuussa Suomen ja Somalian välillä käynnistyi yhteistyö, jonka tavoitteena oli viedä suomalaisten tuberkuloosiasiantuntemusta Somaliaan. Hanketta johti WHO:n suomalainen asiantuntijalääkäri.

Vuotta myöhemmin työnsä Somaliassa aloitti suomalainen asiantuntijaryhmä. Sinikka Salminen liittyi joukkoon 1983. Lähtöpäätös oli vaikea, sillä Salmisen 15-vuotias tytär ja äiti jäivät Suomeen.

Hymy yhteisenä kielenä

Tuberkuloosiprojekti sai alkunsa Qoreooleyn pakolaisleiriltä, josta matkaa Mogadishuun oli 150 kilometriä. Sieltä se levisi eri puolille Somaliaa, aina Pohjois-Somalian Hargeisaan.

Työn aloittaneeseen neljän hengen ryhmään kuuluivat lääkäri, sairaanhoitaja, laboratorionhoitaja ja röntgenteknikko, jotka kouluttivat paikallista henkilökuntaa. Röntgenlaitteet tuotiin Suomesta.

Hymy toimi silloinkin, kun yhtenen kieli puuttui.

Sinikka Salminen aloitti työnsä terveydenhoitajana tuberkuloositerveysasemalla. Potilastyössä tarvittiin alkuun tulkkia, muuten työn sisältö oli samaa kuin Suomessa.

”Jaoimme lääkkeitä ja koulutimme. Ei siinä ollut mitään erityistä, ihan perusopetusta.”

Henkilökunnan ohella myös potilaille kerrottiin taudin leviämisestä. 

”Potilaat oli otettava sairautensa pelottamina yksilöinä ja heitä oli motivoitava hoitotapahtumaan vaikka vain hymyllä, kun yhteistä kieltä ei ollut. Työtä oli tehtävä sydämellä”, Salminen kuvailee.

Sinikka Salminen vietti Somaliassa Mogadishun Lidon alueella puolitoista vuotta. Hän kertoo, että paikalliset lääkärit olivat hyvin koulutettuja. Mogadishun yliopistossa opetettiin italiaksi. Moni hankki koulutuksensa Italiassa tai Venäjällä.

Hattaraunelma jäi toteutumatta

Mogadishun tori, Bakara, jäi Sinikka Salmisen mieleen. Torille hän ehti vapaapäivinään eli perjantaisin.

”Ihana paikka, vanha tori kuin itämainen basaari. Musiikki soi, mausteet tuoksuivat ja kankaat olivat värikkäitä”, hän muistelee.

Tori poltettiin vuoden 1984 lopussa. Huhuttiin, että kyseessä oli hallituksen juoni. Kauppiaat säilyttivät rahojaan lattian alla ja monelta meni koko omaisuus. Tapahtuma oli ensimmäinen surullinen asia, jonka Salminen Somaliassa kohtasi.

Hän kuvailee somalialaisia luonnonläheiseksi kansaksi, joka pitää itseään enemmän arabeihin kuin afrikkalaisiin kuuluvana.

”Paimentolaiset luonnon keskellä vaistosivat suomalaisten suhtautumisen. Rutiinilla Somaliassa ei voinut asioita tehdä, mutta ammattitaitoa oli vietävä.”

Sinikka Salminen opiskeli somalin kieltä. Torilla käydessään hän kyseli, mitä ovat vehnäjauhot tai sokeri. Muuan somalimies piti kielikurssia suomalaisille, ja Salminen kantoi mukanaan englanti-somali-sanakirjaa. Siniseen ruutuvihkoonsa hän kirjoitti sanoja ja helppoja sanontoja.

Jo tuolloin esiintyi vastarintaa Siad Barrea kohtaan. Yleensä siitä ei oltu tietävinään, mutta ”yhdet projektilaiset tiesivät enemmän kuin toiset”.

”Kaikki tekivät kuitenkin vain työtään. Liikkua saimme vapaasti.”

Sinikka Salminen ajoi joka viikko yksin 150 kilometrin päähän Qoreooleyyn. Hän unelmoi että eläkkeellä rakentaisi sinne majan, johon muuttaisi.

”Se oli hattaraunelma”, hän kuittaa nyt haaveensa.

Suomen ja Somalian kohtalonyhteys

Kismaayoon 500 kilometrin päähän Salminen matkusti kerran kuukaudessa viemään lääkkeitä ja palkkoja projektin työntekijöille. Kaikki tunsivat heidän autonsa ja tiesivät, mitä oli matkassa. Kukaan ei koskaan yrittänytkään ryöstää rahakuljetusta.

Kerran matkalla Qoreooleyyn Salmisen autosta puhkesi pilkkopimeässä Mercan kaupungissa rengas. Hänen ihmetellessään tilannetta osui paikalle mies, joka vaihtoi renkaan omien autonvalojensa valossa. Matka jatkui ja molempia saattelivat iloiset tervehdykset.

Ajomatkalla Kismaayoon oli puskakahvila, johon Salmisen oli tapana pysähtyä juomaan teetä ja kamelinmaitoa. Talo tarjosi aina, myös silloin, jos mukana oli muita ulkomaalaisia vieraita.

Monet suomalaiset eivät juoneet maitoa, mutta Sinikka Salminen teki sen osoittaakseen kunnioitustaan. Hyvääkin hän kertoo sen tosin olleen.

Qoreooleyn päivinä Sinikka Salminen lähti liikkeelle ennen viittä ja oli kylän lähettyvillä, kun aurinko nousi.

Qoreooleyssa Sinikka Salminen kävi Mogadishusta joka viikko.

”Auringonnousut ja -laskut ovat Somaliassa sellaisia, ettei samanlaisia näe missään muualla. Halusin nähdä ne matkan varrella. Samoin öinen tähtitaivas ja tienvarrella näkyvien hiilitulisijojen tuike ja öiset tuoksut ovat painuneet mieleeni.”

Saavuttuaan kuuden maissa Qoreooleyyn Salminen meni Hargeisa-baariin aamiaiselle ja tilasi yleensä paistettua maksaa. Muut kyselivät, miten hän uskalsi.

Vastaus oli, että Sinikka Salminen näki, kuinka aamukuudelta tuotiin juuri teurastettu eläin puisilla kottikärryillä suoraan ruokapaikkaan. Maksa oli aivan tuore, kun se laitettiin paistinpannulle, eikä ruokamyrkytyksen vaaraa siis ollut.

Tarjoilija toi tuoksutikun seinänrakoon ystävyyden osoituksena, olivathan he tuttuja viikoittaisten vierailuiden vuoksi. Suomalaisista todella pidettiin.

”Jotenkin oltiin samanlaisia, molemmat maat olivat olleet alusmaina ja oli ollut rankkoja sotia. Sotaherrathan istuivat 1886 Berliinissä pyöreän pöydän ympärillä ja vetelivät Afrikkaan rajoja alkuperäisväestöstä välittämättä. He loivat vapaakauppa-alueita, väitetysti viemään sivistystä Afrikkaan”, Salminen selittää.

Voitokas sanasota

Käydessään lomalla Suomessa Sinikka Salminen toi aina tuliaisia, joskus Marimekon lautasliinapaketin, joskus piirustuslehtiön ja kyniä.

”Ihmiset pitivät sitä suurena asiana, että joku toi pohjoisesta jotain.”

Hotelli Safari Shalambudissa.

Eurooppalaiset käyttivät alkoholia, somalialaiset eivät. Sitä juotiin klubeilla ja baareissa, hotelli Lidosta alkoholijuomia saattoi myös ostaa. Projektin työntekijät juhlivat yleensä keskenään, mutta suomalaisia kutsuttiin usein myös somaliperheisiin – esimerkiksi häihin, joissa tarjoiltiin ruokaa.

”Ruoka syötiin lattialla istuen. Illanistujaisissa miehet viihdyttivät vieraita ja naiset olivat keittiössä.”

Sinikka Salminen kertoo kohtaamisesta ajalta, jolloin bensaa sai ostaa vain viisi litraa kerralla.

”Olin lähdössä Kismaayoon ja vaadin tankkia täyteen, mutta asemanhoitaja sanoi, että saan vain viisi litraa. Selitin vähäisellä somalin kielelläni, että on saatava enemmän tai en pääse perille. Olen sentään tullut kaukaa pohjoisesta hoitamaan miehiä, heidän vaimojaan ja lapsia, jotka ehkä kuolevat jos eivät saa lääkkeitään ja siitä tulee asemanhoitajan syy.”

Salmisen vakuuttelut auttoivat, sillä pian hän sai tukea paikallisilta asukkailta.

”Kovaääninen sanasotamme keräsi ympärillemme miesringin. Nauraen he sanoivat, että anna nyt hyvä mies naiselle tankki täyteen. Asemanhoitaja heltyi ja pääsin Kismaayoon.”

Kulttuurisokki Tikkurilassa

Sinikka Salminen kertoo, että polttoaineen lisäksi pulaa saattoi olla monesta muustakin asiasta, esimerkiksi elintarvikkeista.

”Kaupassa valinta ei ollut vaikeaa. Oli vain kaksi vaihtoehtoa, sokeria tai vehnäjauhoja joko oli tai ei ollut. Sikäli se oli helppoa, ettei tarvinnut miettiä.”

Sinikka Salminen kokkaamassa pihakeittiössä Buraossa. 

Palattuaan Suomeen vuonna 1985 Sinikka Salminen meni ostoksille Joenpolven kauppaan Vantaan Tikkurilassa. Hän ahdistui ja joutui poistumaan, sillä kaupassa oli palasokeria, ruskeaa sokeria, hienoa sokeria, raesokeria, pölysokeria...

Kulttuurisokki iski, kun hän huomasi, miten hienosti asiat täällä olivat.

Somaliassa tieto suomalaisten liikkeistä kulki nopeasti ja tehokkaasti. Sinikka Salminen kertoo esimerkin matkaltaan Kismaayoon, jonne hän oli menossa kahden suomalaisen vieraan kanssa. Päiväntasaajan merkillä he pysähtyivät juomaan teetä. Ihmisiä tai autoja ei näkynyt missään.

Kun he saapuivat Kismaayoon, pääkadulla vastaan tuli mies käsillään huitoen ja huutaen: ”Ihanaa Sinikka, että tulit, me kuulimme että olet tulossa.”

Kukaan ei ollut matkalaisia nähnyt, puhelimia, sähköttimiä tai sanomalehtiä ei ollut. Todennäköisesti joku oli ajanut ohi ja tunnistanut auton, vanhan Land Roverin, jossa oli tunnukset.

”Kyllähän meidän tekemisiä seurattiin”, Salminen toteaa.

Kuollut vauva elää sydämessä

Projektilaisten asuttamia taloja ympäröivät korkeat aidat ja portit. Joka talossa oli yövahti. Oli myös kotihengetär, joka hoiti asioita. Sinikka Salmisen kotihengettären nimi oli Amina.

Sinikka Salminen somalialaisen työtoverinsa kanssa Mogadishussa työpaikkansa edustalla.

”Koin heidät ja he minut ystävänä. Kävin joskus Aminan maapohjaisessa asunnossa kylässä. Olin tavannut hänet jo ensimmäisen Somalian-käynnin yhteydessä.”

Eräänä päivänä Amina tuli juoksujalkaa Sinikka Salmisen luo ja pyysi mukaansa. He ajoivat läheiseen Forlaninin sairaalaan, jossa iltapäivisin ei ollut henkilökuntaa paikalla. Huoneessa, johon he tulivat, olivat Aminan tyttäret ja seitsemänpäiväinen vauva.

Käsillä ei ollut tapauskertomusta, mutta löytyneestä tetanus-seerumi-ampullista ja tyhjästä ruiskusta Salminen päätteli vauvan kärsivän jäykkäkouristuksesta. Lapsi oli saanut tartunnan kotisynnytyksessä, napanuoran katkaisemisen yhteydessä käytetyistä välineistä.

Mitään ei ollut tehtävissä. Salminen kysyi, voiko ottaa lapsen syliin ja sai luvan. Vauva kuoli hänen käsivarsilleen ja perhe poistui sairaalasta.

Afrikassa lapsikuolleisuus on paljon korkeampi kuin viralliset tilastot antavat ymmärtää. Virallisiin rekistereihin vauva ei koskaan päätynyt. Salminen kuitenkin kantaa pienokaisen muistoa sydämessään edelleen.

Nyt Sinikka Salminen viettää eläkepäiviään kutomalla kangaspuilla kaikkea mahdollista ja kirjoittamalla muistelmapätkiä ja loruja kutomiinsa mattoihin. Yhden maton aihe on Somaliasta:

Varjoton

Keskipäivän aurinko Afrikassa

ei varjoa maahan luo

mutta kaukana Pohjolassa

aina varjomme seuraa tuo.

Punaisena hehkuvaan mattoon Salminen on kutonut Somalian auringon.

Oskar Lindman

Kirjoittaja opiskelee taloustiedettä ja taidehistoriaa Helsingin yliopistossa.

Kuvat: Sinikka Salmisen arkisto.

Fakta

Sinikka Salminen valmistui terveydenhoitajaksi v. 1955. Hän toimi tartuntatautien terveydenhoitajana aluksi Helsingin kaupungilla, sitten Vantaalla, työtehtävinään tartuntatautien valvonta ja ennaltaehkäisy.

Salminen siirtyi Lääkintöhallitukseen Terveydenhoito-osastolle terveydenhuollon tarkastajaksi, sieltä virkavapaalle Somaliaan kesällä 1983. Somaliasta hän palasi Lääkintöhallitukseen.

Sinikka Salminen oli perustamassa Tartuntatautiliittoa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Erottuaan Lääkintöhallituksesta hän siirtyi liiton toiminnanjohtajaksi. Eläkkeelle hän jäi 1993.