Matti Ripatti
Somalimusic.net on ikkuna somalialaiseen popmusiikkiin
Somalialainen musiikki? Mitä se on, ja missä muualla kuin somalialaisissa iltamissa sitä voisi kuunnella?
Yhdeksän vuoden ajan kirjoitin kerran kuukaudessa ilmestyvään aikakauslehteen levyarvosteluja niin sanotusta maailmanmusiikista, yhteensä ehkä neljästäsadasta julkaisusta. Niistä yksi ainoa piti sisällään somalialaista musiikkia, ja sekin Lontoossa syntyneenä fuusiona intialaisen bhangran kanssa. Somalia on siis musiikillisesti menestynyt länsimaissa merkittävästi huonommin kuin naapurimaansa Etiopia.
Laulaja Maryam Mursal ja yhtye Waaberi tulevat 1990-luvulta mieleen, kun yritän muistella somalialaisia muusikkoja, mutta siihen muisti pysähtyy. Oli joku nuorten miesten hip hop -ryhmäkin, mutta sen nimi on kadonnut päästä.
Kun asia kuitenkin alkoi kiinnostaa, niin nettiin vaan lisävalaistusta saamaan. Wikipedian artikkeli on lyhyt, mutta sisältää artistiluettelon. Niitä klikkailemalla päädyn sivustolle, joka napakalla nimellään kertoo, mistä on kyse: somalimusic.net.
Sieltä saa vapaasti kuunnella ensisilmäyksellä huomattavan suurta ja toisellakin silmäyksellä vielä kohtalaisen kookasta musiikkivalikoimaa. Yksikään artistien nimistä ei ole tuttu, moni ei myöskään Wikipedian listalta. Useimmista ei löydy tietoa osaamillani kielillä. Eipähän pääse ainakaan ennakkoluuloja syntymään.
Siunatussa lähes täydellisen tietämättömyyden tilassa alan seikkailla sivustolla. Tuosta pääsee artistien tuotantoon taiteilijan nimen mukaan, tuosta albumien, tuosta genren mukaan. Genret tuntuvat luontevalta sisääntuloportilta.
Banaadiri. Genren nimi ei sano mitään, ei käännöskoneenkaan mielestä. Sama se, jonkinlainen navigaatioapu on jo laulujen niputtaminen yhteen. Heti ensisoinnit kertovat, että tätä musiikkia ei ole tehty länsimarkkinoille, kuten ei tätä sivustoakaan – vaikka se toki onkin englanninkielinen. Tarjonta on siis niin sanotusti aidompaa kuin se, jota meille kaupiteltaisiin.
Aidompi ei tarkoita sitä, että musiikki olisi lähempänä kansanmusiikkia, vaan päinvastoin. Pääosa tämän osaston musiikista on somalialaista poppia, jota on enimmäkseen tuotettu kengännauhabudjeteilla, ainakin äänitteiden soinnista päätellen.
Lauluissa on vähän soittajia, periaatteessa koko taustat voisivat olla yhden koneenkäyttäjän luomia. Syntesoijat ja rumpukoneet soivat reilusti itsenään, matkimatta akustisia soittimia. Lauluosuudet taas ovat voimakkaasti efektoituja, sävelkorkeuden säätämiseen kehitetyn autotune-korjaimen lävitse ajettuja. Efektin käyttö ei varmaankaan johdu laulajien epävireisyydestä, vaan siitä, että tekijöiden ja yleisön korvat ovat siihen mieltyneet.
Länsimaiselle kuuntelijalle, ja varsinkin emeritus-kriitikolle, tämänsorttinen autenttisuus herkästi luiskahtaa ongelmalliseksi. Samalla se saa mietteliääksi. Mikä minä olen esittämään mitään vaatimuksia musiikista muusikoille ylipäätään missään, saati aivan vieraassa kulttuurissa?
Ei siis vaadita tai valiteta, huomioidaan vain, miten ironista tämä onkaan: somalialaiselle yleisölle tehty somalialainen musiikki on länsimaisempaa kuin olisi länsimaiselle yleisölle tehty somalialainen musiikki. Kansanmusiikillisuus tai jokin sellainen, joka heti naulitsisi musiikin tiettyyn maailmankolkkaan, ei näissä biiseissä juhli.
Universaalia tavaraa, paitsi kieleltään. Eurooppalaisen kieliperheen parissa yleissivistynyt perussuomalainenkin tuntee olevansa jotenkin tutussa joukossa, kun pulinasta erottuu aina edes joitain tutuilta tuntuvia sanoja. Somalialaisen musiikin kanssa on toisin. Ei mitään sanallista tarttumapintaa, ei pienintä aavistustakaan laulujen sanoista. Puutteen täytyy olla valtava, kun muistaa, että somalialaiset itse näkevät itsensä runoilijoiden kansakuntana.
Kirjaimellinen sisältö jää siis saavuttamattomiin. Jäljelle jää musiikki, lauluääni, rytmit ja melodiat. Siinä on riittävästi tarttumapintaa ja varsinkin riittävästi tuttua tarttumapintaa, jotta lauluja jaksaa kuunnella pelkkänä ääntelynäkin. Ihmisäänessä kuitenkin tuntuu aina olevan joku sellainen emotionaalinen lataus, johon suopeasti suhtautuva voi eläytyä ja siten tavallaan luoda siihen omaa sisältöään.
Syntesoijat ja samplerit ja koko digitaalinen äänitysteknologia tekevät kaikesta niihin vahvasti nojaavasta musiikista siinä määrin samanlaista, että se voisi olla missä tahansa tuotettua. Asiaintilan voi nähdä paikalliskulttuurin surkastumisena, mutta toisaalta myös kulttuurien tasa-arvoistumisena. Tekniikan kehitys on tuonut meidät tilanteeseen, jossa mogadishulainen olohuone ja newyorkilainen studio eivät enää sijaitse universumien etäisyydellä toisistaan. Jos siis verrataan niissä tuotettuja äänitteitä.
Tosin on sanottava, että kovin monista somalimusic.netin äänitteistä tätä demokratisoitumista ei vielä huomaa. Mutta eipä huolta – nyt kun äänitteiden korkea tekninen laatu on vakio, poikkeamat siitä kuulostavatkin mielenkiintoisilta, jopa raikkailta.
Ainakaan ei ole vaikea eläytyä kuuntelutilanteeseen vähemmän täydellisissä olosuhteissa, vaikkapa niin että musiikki tulvii huonokuntoisesta kasettinauhuriradiosta ja ahkerassa kulutuksessa venyneeltä kasetilta. Ja jos ajattelee Somaliaa, tällainen tilanne on helpompi kuvitella kuin B&O:n designstereoiden kuuntelu.
En tosin epäile hetkeäkään, etteikö Mogadishusta tai Hargeisasta sellaisiakin löytyisi.
Siirryn seuraavaan genreen. Qaraami. Ensimmäinen näyte tuo elävästi mieleen 1970-luvun etiopialaisen fuusion: perinteiset melodiat naitettuna jazzin ja soulin kanssa. Ja oikeita soittimia, oikeita soittajia, oikeassa yhtyeessä. Tämä puree heti. Aadan Faarax, tätähän pitää etsiä jostain lisää.
Seuraava kappale, jonka esittää Aamina Cabdullahi (myöhemmin huomaan, että muualla hänet näköjään tunnetaan myös nimellä Amina Abdullahi), tuntuu kantautuvan kaukaa menneisyydestä, niin kehno on äänenlaatu. Mutta korkeaäänisen naislaulajan johdattama musiikki on tavattoman kiehtovaa, siinä on kuulevinaan kaikuja jopa menneiden vuosikymmenten bollywoodista, intialaisesta viihdemusiikista.
Tässä genressä ollaan huomattavasti edellistä lähempänä perinteitä ja juuria. Traditionaaliselle ja klassiselle arabimusiikille tyypillinen oud-luuttu, harmonikka ja tabla-rummut luovat sykähtelevän pohjan, jonka päällä laulajat pentatonisesti liitelevät. Ero vaikkapa kenialaiseen musiikkiin on jyrkkä, sen sijaan esimerkiksi Sudan ei ole kaukana.
Juuri kun luulen oppineeni jotain somalialaisesta musiikista, huomaankin etten oikeasti ole oppinut mitään. Kun kuljen genreluettelossa seuraavaan, en enää pelkän kuulohavainnon perusteella pystykään sanomaan, mikä tarkalleen erottaa Kabanin Qaraamista – molemmat tuntuvat ponnistavan samanlaisesta perinteestä, oudit sun muut soivat ja monet äänitteet ovat teknisesti häkellyttävän heikkolaatuisia.
Yritän olla välittämättä genre-hämmennyksestäni ja kuuntelen edelleen. Lajityyppejä on vielä lisää, eivätkä korvani enää kerro, mikä niitä oikeastaan erottaa. Samat synteettiset soundit, sama sovellettu reggae-poljento ja samansävyiset haikeat sävelmät, joiden laulajien ääniin ikään kuin tuodaan koneellista melismaattisuutta autotunen kautta ajamalla.
Luovutan. Jospa vain kuuntelisi ja nauttisi... Samalla voi tehdä huomioita sellaisistakin sivuseikoista kuin artistien habituksista. Sangen moni naislaulaja esimerkiksi esiintyy niin rohkeissa asuissa, ettei Helsingissä useinkaan sellaista näe. Helsingin kaduilla näkyvät somalialaisnaiset kun voi karkeasti jakaa kahteen pääryhmään: perinteisen peittävästi pukeutuneet ja catwalkilta juuri alas astuneet. Toisin kuin Helsingissä naispuolisista laulajista reilusti yli puolet näyttäisi lukeutuvan jälkimmäiseen ryhmään.
Somalimusic.net ei luonnollisestikaan ole ainoa, eikä varmastikaan myöskään paras somalialaisen musiikin sivusto, mutta ihan yhtä hyvä portti vieraaseen musiikkiin se on kuin joku muukin. Tekninen toteutus eli audion laatu voi monesti jättää toivomisen varaa, mutta itse musiikin kvaliteetti puskee läpi kaiken rahinan, suhinan ja huojunnan. Mitä enemmän näitä kuuntelee, sitä tutummaksi ne tulevat, ja mitä tutummaksi ne tulevat, sitä varmemmin ne miellyttävät.
Ja kun mieltymys on synnytetty, voikin siirtyä Spotifyn somalialaismusiikin pariin. Siellä soundi on parempi. Mutta se on sitten taas toinen juttu.
Matti Ripatti
Kirjoittaja on vapaa toimittaja
