2/2015
Print this page

Matti Ripatti

Puhutut viisaudet

Voisikohan Somalian kirjallisuutta verrata Suomen kirjallisuuteen, ja havaita niissä jotain sukulaisuutta? Ajatus tuli mieleen, kun tutkailin yhdysvaltalaisen The Somali Literacy Projectin eli somalialaisten lukutaitokampanjan nettisivuja.

Sivuilta ohjattiin Ali Jimale Ahmedin Minnesota Humanities Centerille kirjoittamaan lyhyeen tekstiin somalialaisten suullisesta perinteestä. Hänen mukaansa somalialainen kirjallisuus on ennen muuta suullista kerrontaa. Kuten oli suomalainenkin sanataide ennen Lönnrotia ja Kiveä.

Somalialaisissa tarinoissa on kahta perustyyppiä sen mukaan, mikä on niiden suhde todellisuuteen. Historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista kertovia tarinoita pidetään arvokkaampina kuin puhtaasti mielikuvituksen tuotetta olevia kertomuksia.

Suulliseen kerrontaan nojautuvassa kulttuurissa tieto esimerkiksi historiasta säilyy vain tarinoissa. Siksi on ymmärrettävää, että somalialaisten todelliset tarinat painettiin muistiin hyvin tarkoin – suorastaan sanatarkasti, väittää Ali Jimale Ahmed.

Fiktion kanssa on sitten enemmän niin taiteellisia kuin sisällöllisiäkin vapauksia. Vähemmän arvostettuna kerronnan lajina se on ennen muuta naisten valtakuntaa. Miehet eivät kuulemma haaskaa aikaansa kuviteltuihin juttuihin sen enempää kertojina kuin kuuntelijoinakaan.
Ali Jimale Ahmed arvelee, että miesten fiktion karsastus juontuu somalimieskulttuurin militaristisuudesta, joka liittyy paimentolaisuuteen. Miehetkin kertovat tarinoita, mutta niissä tarinoissa he kertovat omista uroteoistaan.

Ei kuitenkaan voi sanoa, että fiktio käytännössä olisi vähemmän tärkeää kuin tosikertomukset. Fiktiossa nimittäin siirtyvät sukupolvelta toiselle moraaliopetukset. Lähes aina tarinoihin kätkeytyy jokin opetus, joka on kiteytetty sananparreksi. Ja se sananparsi onkin tarinan muuttumaton ydin, jonka ympärille kertoja tarinansa punoo, omin sanoin.

Sanotaan, että sananparsi saa väittelyt loppumaan. Kun on sattuvasti sanottu, ammennettu kollektiivisen viisauden kaivosta, kenelläkään ei ole vastaan sanomista. Siksi tarinat useimmiten päättyvät sananparteen.

Sananparsien lisäksi fiktiotarinat luontevasti sisältävät runoutta. Niin runot kuin sananparretkin hyödyntävät taajaan alkusointua, aivan kalevalaiseen tyyliin.

Runoista ja sananparsista huolimatta kertomukset ovat enemmän toimintaa kuin psykologiaa, eli niistä olisi varmaan helppoa muokata vaikkapa elokuvakäsikirjoituksia. Toistuva motiivi tarinoissa on matkanteko, lähtö tuntemattomaan maailmaan, mutta myös paluu sieltä. Somalisananparsi toteaa, että ihminen joka ei ole matkustanut, on silmiä vailla.

Matkustaminen antaa ihmiselle uutta tietoa myös matkakumppaneista, sillä uusissa ja hankalissa olosuhteissa luonne punnitaan. Perinne opettaa, että on kolmenlaisia ihmisiä, joiden kanssa ei koskaan pitäisi lähteä matkalle: pelkurit, ahmatit ja tuppisuut. Onnistuneeseen matkantekoon kuuluu, että matkalaiset yhdessä kohtaavat vaikeudet ja vaaranpaikat, jakavat reilusti ruokansa ja osaavat viihdyttää toisiaan kertomalla tarinoita.

Jännittävää on nähdä, miten hyvin somalialaisten naisten kertomat tarinat kestävät diasporan olosuhteet. Moraaliopetukset pitävät toki kutinsa joka maassa ja kulttuurissa, mutta kertomusten maailma on muuten perin kaukana siirtolaisten uusista kotimaista. Myös kirjallisen kulttuurin voimistuminen syö suullista perinnettä. Suomessakin runolaulu alkoi elävänä käytäntönä hiipua heti Kalevalan julkaisemisen jälkeen.

Matti Ripatti

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja Afrikan Sarven toimituskunnan jäsen.