2/2015
Print this page

Ihmissalakuljettajat Euroopan hajanaisuutta hyödyntämässä

Andrea Di Nicola, Giampaolo Musumeci: Kuoleman matkatoimisto. Ammattina ihmissalakuljetus.
Art House Oy 2015. 231s.

Tänä syksynä ilmestyi suomennos erittäin ajankohtaisesta ihmiskauppaa käsittelevästä teoksesta Kuoleman matkatoimisto: Ammattina ihmissalakuljetus. Kirjan italialaiset tekijät Andrea Di Nicola ja Giampaolo Musumeci ovat usean vuoden ajan seuranneet ihmissalakuljettajia, jotka tavalla tai toisella edistävät Eurooppaan laittomasti pyrkivien ihmisten kulkua määränpäähänsä.

Erityistä arvoa teokselle antaa se, että tekijät ovat päässeet kasvokkain keskustelemaan useiden ihmissalakuljetuksesta tuloja saavien henkilöiden kanssa. He tekevät näkyviksi sekä suurten verkostojen legendaarisia johtohahmoja että varsinaisen ”likaisen työn” tekijöitä eri puolilta maailmaa.

Lukuisista tarinoista, esimerkeistä ja haastatteluista rakentuva teos piirtää kokonaiskuvan ihmissalakuljettajien monipuolisesta ammattiryhmästä, kansainvälisestä rikollisverkostosta, jonka silmukoihin tuhannet ja taas tuhannet ihmiskohtalot sotkeutuvat paremman elämän toiveen ajamana.

On irlantilainen Tom, joka on siirtynyt huumeiden salakuljettamisesta aloittelevaksi ihmissalakuljettajaksi Ranskan Calais'ssa ja hänen avustajansa, nuori ranskalainen taksikuski. On Välimeren venekuskeja, kuten georgialainen Giorgi Dvali tai siperialainen Aleksandr, jotka purjehtivat, usein pimeän turvin, rannalta rannalle ihmislasteineen kerta toisensa jälkeen.

Merellä matkantekovälineenä voi olla tasokas ”turistikäyttöön” vuokrattu vene tai ääriään myöten täyteen ahdettu surkea purtilo. On väkivaltaa rutiininomaisesti työssään käyttäviä kovanaamoja, kuten somalialainen Mouhamoud Elmi Muhidin ja Tunisian saaristosta kohti Italialle kuuluvaa Lampedusan saarta laittomia maahanpyrkijöitä kuljettava Emir. On myös työnsä siististi hoitavia henkilöitä, jotka korostavat toimivansa ihmisten puolesta ja väkivaltaa välttäen, kuten Kabir, joka aikoinaan saapui – laittomasti – Pakistanista Italiaan. Kabir käyttää hyväkseen lainsäädännön porsaanreikiä ja sopii italialaisten maanviljelijöiden kanssa ”kausityöntekijöiden” tuomisesta maahan.

Verkosto pitää sisällään käytännön tehtävistä vastaavia työmiehiä, erinäisiä välikäsiä, järjestäjiä sekä lukuisia linkkejä paikallisiin, laillisissakin töissä toimiviin näennäisesti ”tavallisiin” ihmisiin. Kaiken huipulla ovat suuret nimet, kuten kirjassa mainitut pitkän linjan tekijät, kroatialainen Josip Lončarić ja turkkilainen Muammer Küçük. He hoitavat liiketoimintansa eri järjestäjien välityksellä eivätkä koskaan jää kiinni itse teosta, suoraan salakuljetuksesta. He pystyvät kiertämään viranomaiset kaukaa ja välttämään kovat rangaistukset. Kiinni jäävät yleensä verkostojen palkkalistoilla olevat pienet toimijat ja johtajat jatkavat työtään turvassa.

Kirja osoittaa, että ihmissalakuljetukseen ryhtyneillä on omat syynsä, taustansa ja tarinansa. Niin myös matkantekijöillä, joskin se toisinaan jää salakuljettajien toimintatapoihin pureutuvassa teoksessa hieman harmittavassa määrin taustalle. Jotain kertoo kuitenkin jo se, että ”kuoleman matkatoimisto” ei ainoastaan tarjoa asiakkailleen hengenvaarallisia rajanylitysyrityksiä, joissa matkustaja pahimmassa tapauksessa ei koskaan saavu kohteeseensa. Mahdollisuuksia on myös ensiluokkaiseen matkantekoon vaikkapa bisnesluokan lentolipulla. Raha ratkaisee. Useimmat asiakkaat joutuvat kuitenkin valitsemaan vähiten mukavuuksia ja suurimmat riskit sisältävän paketin.

Vaikka reitit, riskit sekä lähtemiseen vaikuttavat asiat vaihtelevatkin, kaksi tekijää pysyy samana: kysyntä – taikka ihmisten tarve päästä pois – sekä rahan liike koko toiminnan moottorina.

Ensin raha: minkälaisista summista puhutaan? Di Nicolan ja Musumecin kirjan perusteella tavallinen matkustajalta veloitettava summa liikkuu joissakin tuhansissa euroissa (tasokkaammat matkat toki maksavat moninkertaisesti). On tavallista, että asiakkaat kerryttävät matkarahat myymällä omaisuutta. Joskus matkalipuksi muutetaan koko perheen omaisuus. Kun muutaman tuhannen summa kerrotaan kymmenien tuhansien Eurooppaan vuosittain laittomasti pyrkivien ihmisten määrällä, tuloksena on valtava potti, josta taidokkaimmat salakuljettajapohatat keräävät taskuunsa huomattavan osuuden, pystyen ylläpitämään työntekijäverkostoaan varsin kilpailukykyisillä palkoilla.

Sitten kysyntä: miksi kaikki nämä ihmiset valitsevat kuoleman matkatoimiston? Yksinkertaisesti siksi, että vaihtoehtoja ei ole. Oli lähdön syynä sitten mielekkäiden näkymien puute taikka hengenvaaralliset olosuhteet kotimaassa, laittomalle, kalliille ja yleensä vaaralliselle matkalle tuskin lähdettäisiin jos toisin olisi mahdollista valita. Kuten kirjan tekijät asian ilmaisevat: ”On olemassa maailmanlaajuinen yhteistyöorganisaatio, joka hyödyntää ihmisten tarvetta liikkua. Tarvetta, jota ei voida tyydyttää laillisesti.” Vai voitaisiinko?

Kirjan ehdoton ansio on kerätyn tiedon soveltaminen EU:lle kohdennettujen toimenpidesuositusten muotoilemisessa. Tekijät ovat koonneet listan ehdotuksia ihmissalakuljetuksen hillitsemiseksi, ja peräänkuuluttavat ensinnäkin eurooppalaisilta yhtenäisyyttä ja kokonaisvaltaista otetta.

Globaali ihmissalakuljetus toimii tiiviisiin kansainvälisiin yhteyksiin ja luottamussuhteisiin nojautuen, vahvan paikallistuntemuksen ja nopean reagointikyvyn omaavana rakenteena. Eurooppalaiset tahot taas näyttäytyvät salakuljettajien toiminnan edessä hajanaisilta ja hämmentyneiltä. ”Yksi valtio huolehtii siirtolaisten pelastusoperaatioista, toinen sulkee rajansa, kolmas myöntää melkein yksin turvapaikan suurimmalle osalle hakijoista ja ottaa näin vastuun, joka kuuluisi koko unionille, neljännen salakuljetuksesta tehtyjen tutkimusten taso on korkea, kun taas viidennessä taso on täysin kelvoton.”

Di Nicolan ja Musumecin strategian pääkohdat tähtäävät ihmissalakuljetuksen tukahduttamiseen ja ehkäisemiseen sekä siirtolaisten suojeluun. Kokonaisuuteen kuuluu muun muassa viranomaisten välinen tiivistetty yhteistyö, ihmissalakuljetuksesta langetettavien rangaistusten koventaminen ja yhdenmukaistaminen EU:ssa sekä keskitetty tietojärjestelmä seurantaa varten.

Kirjoittajat vaativat myös laillisten reittien luomista niille, joilla siihen on oikeus sekä vastaanottokeskusten perustamista turvapaikanhakijoille esimerkiksi Egyptiin ja Turkkiin, mikä voisi hillitä ihmissalakuljettajien markkinoita. Tärkeä kohta on myös huomio siirtolaisuutta ruokkiviin tekijöihin puuttumisesta, eli Euroopalta vaadittavat toimenpiteet lähtömaiden tilanteen parantamiseksi. Tämä tarkoittaisi käytännössä taloudellista tukea ja kehityksen vauhdittamista eri tavoin. Lisäksi Eurooppaan saapuville siirtolaisille tulisi tarjota avustusta aina meripelastusoperaatioista vastaanottajamaissa annettavaan suojeluun.

Toimenpiteille kertyisi kieltämättä hintaa. Tekijät kuitenkin korostavat, että jo nyt EU:n jäsenmaat käyttävät miljoonittain rahaa pakolaistilanteen käsittelemiseksi. Johdonmukaisilla linjauksilla tulokset olisivat todennäköisesti paremmat.

Kirjaa lukiessa ja tämänhetkistä siirtolaistilannetta seuratessa herää kysymys: Onko EU:n tavoitteena todella puuttua ihmissalakuljetukseen globaalina ilmiönä vai pelkästään siivota siirtolaiset pois omalta kynnykseltään? Nykyiset teot ja puheet jäsenmaiden ja unionin tasolla tuntuvat usein viittaavan jälkimmäisen ajatuksen olevan lähempänä totuutta. Onko ihmissalakuljetus EU:lle ongelma vain niin kauan kun se ei itse osaa siitä hyötyä?

Anna Malinen