1/2011
Print this page

Maankäytön vaihtoehdot Afrikan sarven alueella

- mitä voidaan oppia kokemuksista Sudanissa?

images/luukkanen3.jpg

Yhteiskunnan rakenteet ovat hauraita ja maankäytön kestävyys on vakavasti uhattuna Sudanissa ja muualla Afrikan Sarvessa sekä sen lähialueilla. Syynä ei ole perinteinen järjestelmä vaan pikemminkin sen rapautuminen tai häviäminen kokonaan. Todellisena ratkaisuna on silloin maankäytön, yhteiskunnan ja kulttuurin perinteisten vahvuuksien tukeminen ja niitä uhkaavien vaarojen torjunta.

Aavikoituminen on nimitys kuivilla alueilla tapahtuvalle ympäristön tilan heikkenemiselle. Kuten YK:n aavikoitumisen torjunnan sopimus CCD määrittelee, kyseessä on sekä luonnon omista lainalaisuuksista johtuva että samalla myös ihmisen toiminnasta aiheutuva prosessi. Aavikoituminen on useimmiten paljon huomaamattomampi ilmiö kuin joskus todella havaittava autiomaan ja hiekkadyynien dramaattinen leviäminen.

Yleisessä keskustelussa aavikoitumista selitetään useimmiten ilmastonmuutoksella. Todellisuudessa suurin osa aavikoitumisesta johtuu tällä hetkellä joko normaalista kuivien ja kosteampien kausien vaihtelusta tai kestämättömästä maankäytöstä.

Kuivien alueiden tunnusomaisia piirteitä on sademäärän suuri vaihtelu. Kuivan ja runsassateisen jakson väli on tyypillisesti 10–15 vuotta. Esimerkiksi Viikin tropiikki-instituutin eli VITRIn tutkimusalueilla Sudanin Pohjois-Kordofanissa on vuotuisen sademäärän keskiarvo vuosina 1900–1985 ollut aikaisempien tutkimusten mukaan noin 330 mm. Kuivimpana vuonna tuon saman jakson aikana oli satanut noin 200 mm ja sateisimpana noin 650 mm.

Sademäärän vaihtelua kyseisellä alueella on väitöskirjatutkimuksessaan tarkastellut perusteellisesti Anu Eskonheimo. Hän osoitti myös, miten lyhempi tarkastelujakso helposti antaa virheellisen kuvan pitkäaikaisesta sateisuuden vaihtelusta: jaksolla 1950–1984 keskimääräinen vuotuinen sademäärä laski arvosta 400 mm arvoon 220 mm, kun taas jaksolla 1985–2002 trendi oli nouseva, 220:sta 400 millimetriin. Pitkän ajan keskiarvon säilyi suunnilleen samana seuratun yli 50 vuoden aikana.

Eskonheimo mainitsee myös sen tosiasian, että aavikoitumisen nopeasta etenemisestä Sahelin alueella saadut mielikuvat perustuivat alun perin 1980-luvulla syntyneisiin virheellisiin tulkintoihin kasvipeitteen muutoksista. Näillä on kuitenkin ollut suuri vaikutus myöhempään keskusteluun ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja myös YK:n aavikoitumissopimuksen syntymiseen vuonna 1994.

Nimenomaan Keski-Sudaniin viitaten Eskonheimo myös päättelee aikaisempien tutkimusten perusteella, että ratkaisevin tekijä ympäristön tilan heikkenemiseen on ollut maankäyttöpolitiikka, esimerkiksi viljelymaan luovuttaminen yksityisille suurmaanomistajille tai pohjaveden käyttöönotto, mikä on houkutellut alueelle enemmän väestöä ja karjaa kuin mitä alueen luontainen kasvillisuus ja maatalous ovat pystyneet ruokkimaan.

Ovatko kuivat alueet erityisen haavoittuvia?

Kuivien alueiden elävä luonto on sopeutunut olosuhteiden vaihteluun enemmän kuin tiettyihin keskimääräisiin olosuhteisiin. Kuivien alueiden ekologiaan kuuluu myös käsite palautumiskyky eli resilienssi. Se kuvaa miten nopeasti ekosysteemi palautuu alkuperäiseen tilaan häiriön jälkeen. Nämä häiriöt voivat olla luontaisia tai ihmisen aiheuttamia.

Yleisesti ottaen voidaan todeta, että kuivat alueet, esimerkiksi savannimetsä tai -pensaikko, ovat erittäin palautumiskykyisiä häiriön jälkeen verrattuna esimerkiksi trooppiseen sademetsään. Jos kuivan alueen puut hakataan kokonaan pois, saadaan tilalle helposti uusi metsä 10–20 vuodessa. Jos taas sademetsä hakataan paljaaksi, tuloksena voi olla palautumaton muutos heinikoksi eli savannikasvillisuudeksi.

Mikä tekee kuivan alueen metsän tai pensaikon ekologisessa mielessä näin kestäväksi ja helppohoitoiseksi? Yksi selitys on, että kasvillisuuden rakenne on yksinkertainen: siinä ei ole erikseen valoon tai varjoon sopeutuneita lajeja. Kaikki siinä esiintyvät lajit ovat myös kuivuuteen – tai oikeammin siis kosteusolosuhteiden voimakkaaseen vaihteluun – sopeutuneita.

Kuivien alueiden puut ja pensaat uudistuvat helposti sekä siemenistä että kasvullisesti eli vesomalla. Ne kukkivat ja tuottavat siementä yleensä runsaasti joka vuosi, ja niiden siemenet säilyvät maaperässä itämiskykyisinä jopa vuosikymmeniä. Niiden helppoon luontaiseen uudistumiseen vaikuttaa kuitenkin eniten kyky uudistua kasvullisesti kanto- tai juurivesoista. Niinpä yleisenä metsänhoidon ja puunkorjuun menetelmänä kuivilla alueilla on pienialainen avohakkuu. Kun halutaan suosia tiettyjä puulajeja tai kun kasvatetaan erikokoisia puita eri tarkoituksiin, voidaan myös käyttää valikoivaa yksittäisten puiden hakkuuta. Istuttamista ei tarvita, koska uusi metsä saadaan maaperän ”siemenpankista” tai kanto- ja juurivesoista.

Jos metsien käyttöpaine on liian kova suuren polttopuutarpeen tai laiduntamisen vuoksi, kuivienkin alueiden metsä voi tietenkin hävitä. Uusi metsä voi kuitenkin syntyä täysin hävitetynkin näköiselle alueelle, jos se tilapäisesti suojellaan liialta käytöltä esimerkiksi aitaamalla. Tällainen ”aitausmenetelmä” onkin jo todettu tehokkaaksi ja halvaksi keinoksi uuden metsän aikaansaamiseksi ja sen myötä myös paremman laidunmaan ja kuivan kauden rehun lähteeksi. Nairobissa päämajaansa pitävä Kansainvälinen peltometsäviljelyn keskus, World Agroforestry Center, on uusimmissa raporteissaan osoittanut tämän tekniikan käyttökelpoisuuden mm. Tansaniassa.

Kuivuusalueiden ihmiset huippusopeutujia

Kuivien alueiden metsiä ei voi siis määritellä erityisen haavoittuviksi. Tämä tosiasia on melko hyvin yleisestikin tiedostettu. Toisin on keskustelussa kuivuusalueiden ihmisten mahdollisuudesta selviytyä ympäristössään. Lähes aina todetaan Sahel-vyöhykkeen asukkaat eristetyiksi ja kestävää toimeentuloa vailla oleviksi ja sen vuoksi erityisen paljon ulkopuolisesta avusta riippuviksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhan alla.

Ihmiset Afrikan Sarven alueella ovat kyllä usein marginalisoituneita ja avun tarpeessa, mutta se johtuu etupäässä ulkopuolisista syistä, kuten sodista ja konflikteista, eikä niinkään ihmisten perinteisestä elämänmuodosta. Voidaan jopa sanoa, että samalla tavalla kuin kuivien alueiden metsä on poikkeuksellisen palautumiskykyistä ja hyvin ympäristön paineita kestävää, niin ovat myös näiden alueiden ihmiset ja heidän kulttuurinsa samalla tavoin ”resilienttejä”.

Ympäristöön sopeutumiseen kuuluu tällöin myös perinteisten, kestävien viljelykasvien ja kotieläinten käyttö. Afrikan sarven alueella, kuten koko Sahel-vyöhykkeellä, ruoantuotannon perustan muodostavat viljelykasveista kuivuutta kestävät durra ja helmihirssi sekä kotieläimistä puiden lehdistä ja oksista ravintonsa saavat vuohi, kameli sekä karkean pintakasvillisuuden käyttöön sopeutuneet paikalliset nautakarjarodut. Tässä on huomattava ero verrattuna itäiseen tai eteläiseen Afrikkaan, missä Amerikan mantereelta tuotu maissi on pääviljana ja missä myös uudet intensiivituotantoon jalostetut karjarodut ovat saaneet jalansijaa.

Sahelin alue on tiheämmin asuttua kuin heti sen eteläpuolella avautuva trooppisen metsän alue, ja tähän on syynä perinteisen maankäytön monipuolisuus ja tuottavuus kyseisillä kuivilla alueilla. Perinteisessä järjestelmässä ovat eri väestöryhmät myös voineet jakaa keskenään saman alueen hyödyntämisen, esimerkiksi toisaalta kasvinviljelyyn ja toisaalta karjatalouden harjoittamiseen.

 

images/luukkanen1.jpg

Darfurissa harjoitettu peltometsäviljely on tuottavinta ja kestävintä maankäyttöä mitä kuivilta trooppisilta alueilta ylipäänsä löytyy. Samaa maa-alaa käytetään viljan viljelyyn, laiduntamiseen ja monikäyttöpuulajien kasvattamiseen. Kuva: O. Luukkanen (Nyalan ja Jebel Marran väliltä, marraskuussa 2000).

Perinteinen peltometsäviljely kehityksen mallina

Darfur esitetään usein esimerkkinä alueesta, jossa ihmisten hätä on erityisen suuri. Tuon alueen ihmiset ovat saaneet kärsiä poikkeuksellisen paljon poliittisesta konfliktista ja siitä johtuvista ihmishenkien menetyksistä, turvattomuudesta, ruoan ehtymisestä ja ympäristön tuhoutumisesta.

Ongelmien tärkein ratkaisu on tietenkin rauhan palauttaminen. Kuitenkin, kun samalla etsitään ratkaisuja elintarvikeavusta ja maataloustuotannon tehostamisesta, kannattaisi muistaa, että Darfurin ja koko Keski-Sudanin perinteinen maankäyttö on tuottavinta ja kestävintä mitä ylipäänsä voidaan maailmasta kuivilta alueilta löytää. Ratkaisuna on silloin perinteinen peltometsäviljelyksi kutsuttu maankäyttö jossa samalla maa-alalla hoidetaan puita, peltokasveja ja kotieläimiä.

Sudanilaisen, myös Darfurissa ja osissa Etelä-Sudania sovellettavassa peltometsäviljelyssä tuottavuuden perustana ovat luontaiset puulajit, joista tärkein on arabikumia tuottava akasialaji. Tämä puu ja monet sen sukulaiset lannoittavat maata, koska palkokasveina ne pystyvät sitomaan ilmasta typpeä ja siirtämään sen maaperään. Arabikumi on arvokas metsän sivutuote, jota luontaisena lisäaineena käytetään laajalti elintarvike- ja lääketeollisuudessa. Sitä on jopa suosituissa virvoitusjuomissa, ja Suomessa sen tunnetuin käyttö on Sisu-pastilleissa.

Sudan on arabikumin suurin tuottaja maailmassa, ja tämän tuotteen keräilystä saa maassa ainakin osittaisen elantonsa noin viisi miljoonaa ihmistä. Tärkeäksi toiminnaksi arabikumin tuotannon tekee se, että taloudellisen hyödyn saajina siinä ovat maaseudun köyhimmät asukkaat. Koska puu kasvaa laajalti luonnonmetsissäkin, siitä voivat saada tuloa myös maattomat maaseudun asukkaat.

Arabikumin tuotantoa voisi hyvin tehostaa koko Afrikan Sarven alueella. Samalla tavalla voisi parantaa kuivien alueiden luonnonmetsien muiden rahallisesti arvokkaiden sivutuotteiden, kuten aromaattisten pihka-aineiden, mirhamin ja suitsukkeen, tuotantoa.

Peltokasvit hyötyvät puista

Kansainvälinen peltometsäviljelyn keskus on vakuuttavasti jo osoittanut, miten peltomaalla kasvavat puut voivat kuivilla alueilla tuottaa pysyvän hyödyn. Esimerkiksi viljasato lisääntyy, mutta veden kulutus tuotettua viljasadon yksikköä kohti vähenee, vaikka puut vievät osan kasvutilasta. Samalla tuotantosysteemi muuttuu kuivuutta paremmin kestäväksi ja mahdollisesti lisättyjä keinolannoitteita paremmin hyväksi käyttäväksi. Lisähyötynä ovat vielä puiden tuottama rehu sekä poltto- ja rakennuspuu.

Erityisen hyvin tällaiseen peltometsäviljelyyn sopii Afrikassa laajalla alueella luontaisesti kasvava, akasioille läheistä sulkua oleva faidherbia-puulaji. Sillä on se erikoinen ominaisuus, että se pudottaa lehtensä ja lopettaa haihdunnan sadekauden ajaksi, jolloin puiden alla kasvavat peltokasvit tarvitsevat valoa ja vettä. Lehteen puu puhkeaa kuivan kauden ajaksi ja tuottaa erinomaista rehua. Laji sitoo akasioiden tavoin ilmakehän typpeä, joten sen käyttö poistaa kalliin typpilannoituksen tarpeen. Puun lehdistä ja juurista muodostuva eloperäinen aines parantaa maaperän veden ja ravinteiden sitomiskykyä.

Parhaat esimerkit faidherbian hyödyllisyydestä löytyvät Sudanin länsiosista, varsinkin Darfurista, sekä Tansaniasta ja Malawista. Juuri Malawissa viljelijät ovat viime vuosina vakuuttuneet tällaisen ”vihreän maatalouden” eduista ja alkaneet omatoimisesti istuttaa faidherbia-puita sinne mistä se oli jo hävinnyt väärän maankäyttöpolitiikan vuoksi.

Miksi kestävä ja tuottoisa perinteinen peltometsäviljely vielä monin paikoin syrjäytyy kestämättömän maankäytön tieltä?

Syyt ovat kaksijakoiset. Toisaalta köyhimmät ja syrjäytyneimmät viljelijät raivaavat puut tilapäisiltä pelloiltaan, joita he viljelevät usein vain lyhyen ajan ja ilman laillista oikeutta maan omistukseen tai käyttöön. Viljelijä saa puista tuloa, mutta hänen ei kannata säilyttää puita koska mitään varmuutta ei ole mahdollisuudesta jatkaa viljelyä.

Kyseisenkaltainen maa-alueiden tuhoaminen on tällä hetkellä suurimittaisena nähtävissä esimerkiksi Etiopian alueella Itä-Afrikan hautavajoamalaaksossa, heti Addis Abeban eteläpuolella. Aikaisemmin luontaista akasia- ja faidherbia-metsää kasvava hedelmällinen maa hakataan nyt paljaaksi ja otetaan lyhytaikaiseen viljelyyn, jossa maaperä muutamassa vuodessa menettää hedelmällisyytensä.

Jos viljelijöillä olisi selkeä omistus- tai käyttöoikeus peltoihinsa, myös puut säilyisivät ja turvaisivat maaperän hedelmällisyyden.

Toinen maatalouden kestävyyttä ja ympäristön latua heikentävä prosessi on maa-alueiden antaminen sellaisten kaupallisten suurviljelijöiden käyttöön, joilla ei ole kiinnostusta tai keinoja maaperän hedelmällisyyden säilyttämiseen. Sudanissa, varsinkin maan keskiosissa Darfurin hiekkamailta aina Sinistä Niiliä ympäröiville itäisille savitasangoille saakka, on laajamittainen koneellistettu viljan viljely jo johtanut satojen tuhansien alun perin savannimetsää kasvaneiden hehtaarien muuttumiseen hedelmättömiksi joutomaiksi. Sudanin metsähallinnolla on nyt epäkiitollinen tehtävä yrittää saada alueet metsittymään jälleen, jonka jälkeen niillä voitaisiin harjoittaa pienimuotoista, peltometsäviljelyyn perustuvaa maataloutta.

Brasilian ihme voisi toteutua Afrikassa

Kaikki intensiivinen maatalous, joka perustuu keinolannoitteisiin, torjunta-aineisiin, uusiin tuottoisampiin kasvilajikkeisiin ja yhä useammin myös keinokasteluun, ei ole epäonnistunutta. Päinvastoin voidaan sanoa, että ”vihreän vallankumouksen” avulla on varsinkin Aasiassa onnistuttu tuottamaan lisää ruokaa sadoille miljoonille ihmisille ja siten turvattu periaatteessa riittävä ruoan saanti kaikille maapallon ihmisille, huolimatta yhä jatkuvasta väestönkasvusta.

Myös Afrikassa on hyviä esimerkkejä vastuullisesta maankäytöstä teollisessa suurimittaisessa maataloudessa. Sudanissakin tämä on nähtävissä, etenkin Gedarefin osavaltiossa, missä tehokas maataloustutkimus ja aktiivinen maatalous- ja maankäyttöpolitiikka nyt tukee kaupallisten viljelijöiden ponnistuksia vientiin suuntautuvan kestävän tuotannon kehittämisessä.

 

images/luukkanen 2.jpg

Sinistä Niiliä ympäröivällä savitasangolla on nyt edellytykset muodostua intensiivisen maatalouden mallialueeksi, vaikka koneellistettu kaupallinen viljely siellä on myös aiheuttanut ongelmia. Kuvassa näkyvä laite kylvää kymmenien kilometrien pituisia akasiametsäkaistaleita pelloille estämään tuuli- ja vesieroosiota. Kuva: O. Luukkanen (Gedarefin osavaltio, elokuussa 2010).

Toiminta Sudanin Gedarefissa muistuttaa jo Brasilian kuivilla keski- ja koillisalueilla saavutettua kaupallisen mutta samalla kestävän maatalouden kehittämistä, jonka tuloksena maasta on tullut yksi maailman johtavista elintarvikkeiden viejämaista. Kuten Brasilian tapauskin osoittaa, valintaa ei tarvitse tehdä modernin suurtuotannon ja perinteisen pienimuotoisen maatalouden välillä. Molempia tarvitaan, mutta on hyödyllistä muistaa, että sekä perinteinen että moderni maankäyttö voi olla joko kestävää tai kestämätöntä.

Meidän on aina valittava kestävä vaihtoehto, mutta keinot voivat olla moderneja yhtä hyvin kuin perinteisiäkin. Uudet ja vanhat maankäytön muodot voivat ja niiden pitää toimia rinta rinnan.

Erikoista on kuitenkin, että maatalouden asiantuntijat ja julkinen keskustelu maapallon ruokaturvasta liian usein korostavat vain modernin ja tuottoisan maatalouden etuja. Tällainen henki oli havaittavissa hiljattain (26.2. 2011) julkaistusta The Economist-lehden erikoisraportista maatalouden kehityksestä ja koko maapallon väestön ruokaturvasta.

Vaikka raportti laajalti käsitteli Afrikan ongelmia, siinä ei kertaakaan mainittu perinteistä ja kestävää, peltometsäviljelyyn perustuvaa ruoan tuotantoa. Tämä siitä huolimatta, että Kansainvälinen peltometsäviljelyn keskus on jo kiistattomasti osoittanut puihin perustuvan ”vihreän maatalouden” edut. Koko The Economist -lehden raportti myös unohti sen tutkimuksin vahvistetun tosiasian, että lähes puolella koko maapallon maatalousmaasta kasvaa puita vähintään kymmenen prosentin peittävyydellä.

Tuo arvovaltainen raportti olisi siis voinut painottaa myös sitä, että puiden säilyttäminen maatalousmaalla on kuivilla alueilla ensiarvoisen tärkeää ja että olisi edistettävä myös puiden määrän lisäämistä Afrikan pelloilla. ”Vihreälle maataloudelle” luodaan parhaat mahdollisuudet Afrikan Sarven alueella vähentämällä sotien ja konfliktien uhkaa ja turvaamalla samalla viljelijöille tarpeeksi pysyvät maankäytön oikeudet. ”Vihreä maatalous” varmistaisi silloin paitsi maaseudun tavallisten viljelijöiden ruoan saannin, myös mahdollisuuden tuottaa ruokaa kasvavalle kaupunkien väestölle.

Yli kolmekymmentä vuotta Suomen ja Sudanin välistä metsäalan yhteistyötä

Suomen ja Sudan välisen metsäohjelman 1978–1991 päätoteuttajia olivat Enso-Gutzeit-yhtiö eli nykyinen Stora Enso ja Ammattikasvatushallituksen metsätalouden koulutusohjelma FTP. Ohjelma oli yksi Suomen suurimmista koskaan toteutetuista metsäsektorin yhteistyöhankkeista ja sen arvo oli n. 25 miljoonaaeuroa.

Se oli ilmeisesti myös yksi onnistuneimmista suomalaisista metsäsektorin kehitysyhteistyöhankkeista. Ehkä tärkein tulos oli se, että lähes 100 sudanilaista metsäammattilaista koulutettiin Suomessa, lähinnä Kotkan puutalousopistossa, erityisesti soveltuvan teknologian käyttöön metsävarojen hyödyntämisessä. Ohjelman tuloksena perustettiin Sudaniin myös kolme metsäpuiden keskustaimitarhaa, metsitettiin sateenvaraisia ja keinokasteltuja alueita sekä tuettiin metsäalan neuvontaa.

Helsingin yliopiston Viikin tropiikki-instituutti (VITRI) tuli Sudanin metsäohjelmaan mukaan 1983 aluksi hyvin käytännönläheisen soveltavan tutkimuksen toteuttajana, jossa muun muassa kehitettiin taimitarha- ja istutusmenetelmiä. Kun kehitysyhteistyöhanke vuonna 1991 äkillisesti lopetettiin Persianlahden sodan jälkeisessä poliittisessa tilanteessa, ulkoasiainministeriö suuntasi säästyneitä varoja suoraan VITRI:n toteuttamaan sudanilaisten tohtoriopiskelijoiden koulutukseen Suomessa.

V. 1998 Suomen Akatemia alkoi rahoittaa Viikin tropiikki-instituutin monitieteellistä Sudan-tutkimusta, joka jatkuu edelleen. Kaikkiaan on instituutin Sudan-hankkeissa tuotettu kaksitoista väitöskirjaa, joista seitsemän sudanilaisten ja viisi suomalaisten tai muunmaalaisten tekeminä. Vielä käynnissä olevassa Suomen Akatemian Sudan-projektissa on kolme tohtoriopiskelijaa, joista kaksi on Sudanista. Lisäksi noin 15 Helsingin yliopiston maisteriopiskelijaa on tehnyt opinnäytetyönsä kenttätutkimukset Sudanissa.

Viikin tropiikki-instituutin toteuttamissa Sudanin tutkimus- ja koulutushankkeissa on myös julkaistu tieteellisiä julkaisuja, etenkin perinteisistä peltometsäviljelyn menetelmistä ja arabikumin tuotannosta. Hieman erikoista on, että instituutti on nyt arabikumitutkimuksen johtavia yksikköjä koko Euroopassa.

Teemana valuma-alueet

Meneillään olevassa vaiheessa tutkitaan kuivien alueiden kasvillisuuden ja maaperän hiilensidontaa, joka vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Tutkimuskohteena on myös paikallisyhteisöjen osallistuminen kuivien alueiden kestävään hoitoon ja käyttöön myös ilmastonmuutokseen sopeutumista silmälläpitäen.

V. 2005 Sudan tuli osaksi VITRI:n toteuttamaa, opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnoimaa North-South-South -ohjelmaa, jonka tavoite on yliopistojen opiskelijoiden ja opettajien vaihto sekä intensiivikurssien järjestäminen. Etiopia on vuodesta 2008 lähtien ollut siinä kolmantena osapuolena. Hankkeessa on järjestetty tutkijoille jo kaksi intensiivikurssia Sudanissa puiden ekofysiologian ja hiilen kierron mittausmenetelmistä. Etiopiassa on puolestaan pidetty kaksi kurssia metsien kunnostamisesta ja peltometsäviljelystä. Vuonna 2011 pidetään kurssi jälleen Sudanissa; tällä kertaa aiheena on valuma-alueiden hoito ja käyttö eli watershed management ja kohteena ovat erityisesti Sininen Niili ja Atbara-joki.

Uusimman kurssin aiheen valinta oli helppo, koska valuma-alueet tulivat v. 2010 uudeksi keskeiseksi teemaksi Helsingin yliopiston toiminnassa Sudanissa. Viikin tropiikki-instituutti tuli mukaan NIRAS-yhtiön johtamaan konsortioon, joka nyt toteuttaa hanketta ”Niilin valuma-alueen paikallisyhteisöpohjainen hoito ja käyttö”. Sen tavoitteena on toimeentulon parantaminen ympäristön kunnostamisen ja kestävämmän maankäytön avulla neljässä eri kohteessa, joita ovat mm. Atbara- ja Dinder-joet.

Etelä-Sudan nyt Helsingin yliopiston yhteistyökumppanina

Viikin tropiikki-instituutti sai v. 2008–2009 toteutettavakseen ulkoasiainministeriön rahoittaman institutionaalisen tuen hankkeen, jossa luotiin pohjaa paikallisyhteisöpohjaiselle metsien käytölle ja sen suunnittelulle Etelä-Sudanissa. Mallialueena käytettiin Ylä-Niilin osavaltiossa sijaitsevaa Renkin piirikuntaa, jossa onnistuttiin käynnistämään eri osapuolien vuoropuhelu ja perustettiin muun muassa peltometsäviljelyä havainnollistava, paikallisten asukkaiden ja Ylä-Niilin yliopiston (UNU) yhdessä ylläpitämä mallitila.

Suunnitellussa seuraavassa vaiheessa Helsingin ylipiston paikallisina pääkumppaneina on kaksi yliopistoa, UNU:n lisäksi myös Juban yliopisto, joissa käynnistetään neuvontatoimintaan erikoistuvien metsätalouden ja peltometsäviljelyn ammattilaisten koulutus.

Työn pohjaksi hanke on jo tuottanut perustiedot valittujen Renkin piirikunnan kylien yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta tilanteesta, kaukokartoitustiedot alueen metsävaroista sekä opetus- ja neuvontakäyttöön tarkoitetun metsäpuiden taimitarhan Renkissä sijaitsevan UNU:n yliopistokampuksen läheisyyteen.

Ehkä suurin tähänastinen saavutus Etelä-Sudanin projektissa on ollut metsävarojen hoitoon ja käyttöön osallistuvien eri osapuolien tapaamisten ja todellisen yhteistyön käynnistys. Näitä osapuolia ovat ennen kaikkea kyläyhteisöt, kolmen eri tason paikallishallinto, Jubasta johdettu Etelä-Sudanin metsähallinto, alueellinen metsähallinto sekä kansalaisjärjestöt.

Helsingin yliopiston Etelä-Sudanissa toteuttamaa kehitystyötä voidaan täydellä syyllä kutsua konfliktinjälkeisen luonnonvarojen kestävän hoidon ja käytön tukemiseksi. Jo saadut kokemukset ja suomalaisen asiantuntemuksen luominen tälle alalle antavat mahdollisuuden toiminnan laajentamiseen muualle Afrikan Sarveen ja sen lähiympäristöön.

 

Olavi Luukkanen
Professori
Viikin tropiikki-instituutti (VITRI)
Helsingin yliopisto
This email address is being protected from spambots. You need JavaScript enabled to view it.
www.helsinki.fi/vitri

Kirjallisuusluettelo

The Economist (2011). The 9 billion-people question. Special report on feeding the world. The Economist 398(8722) (26 February 2011). 18 p.

Eskonheimo, Anu (2006). Women, environmental changes and forestry-related development: Gender-affected roles of rural people in land degradation and environmental rehabilitation in a dry region of Sudan. University of Helsinki Tropical Forestry Reports 29. Helsinki: University of Helsinki.

Glover, Edinam K. (2005). Tropical dryland rehabilitation: Case study on participatory forest management in Gedaref, Sudan. University of Helsinki Tropical Forestry Reports 27. Helsinki: University of Helsinki.

Laxén, Jörn (2007). Is prosopis a curse or a blessing? – An ecological-economic analysis of an invasive alien tree species in Sudan. University of Helsinki Tropical Forestry Reports 32. Helsinki: University of Helsinki.

Laxén, Jörn & Mohamed A.Elfadl & Vesa Kaarakka & Olavi Luukkanen (2005). Research and Development for Sustainable Land-Use in Dryland Africa: 25 Years of Finland-Sudan Forestry Cooperation. Teoksessa Olli Hietanen (toim.): University Partnerships for International Development: Finnish Development Knowledge. Turku: Finland Futures Research Centre, Turku School of Economics and Business Administration, 167188.

Luukkanen, Olavi & Pia Katila & Elnour Elsiddig & Edinam K. Glover & Huda Sharawi & Mohamed Elfadl (2006). Partnership between public and private actors in forest-sector development: Options for dryland Africa based on experiences from Sudan, with case studies on Laos, Nepal, Vietnam, Kenya, Mozambique and Tanzania. University of Helsinki Tropical Forestry Reports 31. Helsinki: University of Helsinki.

UNEP 2007. Sudan: post-conflict environmental assessment. Nairobi: UNEP.