1/2014
Print this page

Turha apu tekee avuttomaksi

Kenialainen Samuel Kabue johtaa Itä-Afrikan alueella vammaisten ihmisten oikeuksia ajavaa Ecumenical Disability Advocates Network -järjestöä, EDANia. Kabue itse on sokea, mutta se on vain yksi hänen ominaisuuksistaan – eikä missään nimessä niistä tärkein.

Kieli on voimakas väline. Sen avulla ihminen määritellään ja hänelle osoitetaan oma paikkansa maailmassa, joskus tylystikin. Vammaiset ihmiset ovat saaneet tuntea kielen mitätöivän voiman kaikkialla maailmassa. 

”Erityisesti afrikkalaisissa paikalliskielissä on tapana käyttää hyvin väheksyvää ja tosi pahaakin kieltä. Mutta myös Suomen kaltaisissa paikoissa on ihmisiä kutsuttu rammoiksi, kuvattu pyörätuoliin sidotuiksi ja viitattu vammaisiin haavoittuvaisina. Se on väheksyvää kielenkäyttöä.”

Kirjoitettuna kieli auttaa ymmärtämään maailmaa ja toimimaan siinä. Samuel Kabuen oli lukioon päästäkseen opittava pistekirjoitus. Aikaa uuden kielen haltuunottoon nuorelta mieheltä kului kolme kuukautta.

Koulu oli uusi ja hieno – mallikoulu, jossa kävi paljon ihmisiä tutustumassa ja oppia ottamassa. Koulun henkilökunnan käyttämä kieli kuitenkin särähti Kabuen korvaan, etenkin hänen opiskellessaan lukion viimeistä vuotta.

”He puhuivat siitä, miten olivat auttamassa lapsia. Jopa kokki sanoi olevansa auttamassa lapsia. Ajattelin, että heidäthän on palkattu työhön, miksi he käyttävät sanaa auttaa.”

Ennustukset tunnetusti toteuttavat itseään. Samuel Kabue kertoo havainneensa, että sokeiden koulussa oppilaat uskoivat olevansa avun tarpeessa, koska olivat kasvaneet uskomaan niin. Kabuen näkemys onkin, että mitä enemmän apua ihminen uskoo tarvitsevansa, sitä enemmän hän apua myös tarvitsee.

Kabue opiskeli myös näkevien poikien kanssa tavallisessa koulussa, jossa oli pakko oppia riippumattomuutta. Ero sokeiden kouluun oli valtava.

”Sokeiden koulun käyneet odottavat apua vielä työelämässäkin”, hän toteaa.

Eroon vääristä uskomuksista

Samuel Kabuen liittyi vammaisliikkeeseen, koska halusi eroon yhteiskunnallista segregaatiota aiheuttavista uskomuksista.

”On virheellinen uskomus ajatella, että olemme erilaisia kuin muut, tai että tarvitsemme erilaisia palveluita kuin muut. Samoin se, että olemme aina saava osapuoli, emme koskaan antava”, hän mainitsee esimerkkejä virhepäätelmistä.

Kabue korostaa samanlaisuutta erilaisuuden sijaan.

”Meidän on nähtävä samanlaisuutemme muiden kanssa ja ymmärrettävä, että hoitaaksemme asioitamme tarvitsemme koulutusta kuten muutkin.”

Hän myöntää, että toki vammaiset ihmiset tarvitsevat tukea yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta tuki ei saa tehdä heistä muista ihmisistä riippuvaisia . 

”Muuten muut alkavat kuvitella, ettemme ole olemassa ilman heitä.”

"Kun ihmiset näkevät minut Angelan kanssa, he ajattelevat, että hän on ainoa ihminen, joka voi työskennellä kanssani ja auttaa minua.”

Väärä uskomus on Kabuen mukaan myös yleinen mielikuva, jonka mukaan vammainen ihminen on riippuvainen yhdestä ihmisestä. Hän ottaa esimerkin omasta elämästään: ”Angela oli pitkään henkilökohtainen avustajani ennen kuin hänestä tuli ohjelmajohtaja. Monet kollegani ovat kysyneet, miten selviydyn ilman häntä. On tyypillistä, että kun ihmiset näkevät minut Angelan kanssa, he ajattelevat, että hän on ainoa ihminen, joka voi työskennellä kanssani ja avustaa minua”. 

Keskinäisten riippuvuuksien maailma

Kabue johtaa Kirkkojen maailmanneuvoston EDAN-ohjelmaa. Ohjelman päätavoite on ajaa vammaisten ihmisten inkluusiota ja aktiivista osallisuutta hengelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen ja elämään, ei vain kirkossa vaan kaikkialla yhteiskunnassa.

”Työmme keskiössä ovat vammaisten ihmisten oikeudet: mahdollisuuksien tasa-arvo ja pyörätuolilla liikkuvan ja sokean ihmisarvo. Ihmisyyden näkeminen kokonaisuutena.”

Samuel Kabue korostaa riippumattomuutta, mutta muistuttaa, ettei kukaan elä irrallaan muista.

”Ketään ei pitäisi nähdä kokonaan riippuvaisena niin kuin ei ketään pitäisi nähdä kokonaan riippumattomanakaan. Elämme keskinäisten riippuvaisuuksien maailmassa.”

EDANin työmaata ovat teologiset instituutiot, joissa yleensä vallitsevat samat asenteet ja uskomukset kuin muuallakin yhteiskunnassa.

”Jos ihmisille ei kerrota asioista, he tietävät vain sen mitä yhteisöissä tiedetään. Meidän mielestämme heille pitää tarjota erilainen näkökulma.”

Kabuen mielestä vallitsevat asenteet pyrkivät sanelemaan vammaiselle ihmiselle, mitä hän voi ja mitä ei voi tehdä. Niiden mukaan vammaisen ihmisen täytyy saada koulutuksensa erillään muista ja hän tarvitsee erityisen ihmisen olemaan kanssaan ja auttamaan eri asioissa. Asenteillaan yhteiskunta haluaa kertoa, missä vammainen ihminen voi tai ei voi asua, millainen koulutus hänen pitää hankkia ja päättää jopa sen, millainen ura hänen pitäisi luoda.

”Yhteiskunnalla on hyvin heikko käsitys vammaisista ja taipumus asettaa tavoitteet matalalle. Niin se myös kertoo, että tuohon sinusta ei ole.”

Kun Samuel Kabue pääsi yliopistoon muuan nainen – Kabuen mukaan hyväntahtoinen ja hyvässä hengessä – sanoi, että hänen ei pitäisi mennä opiskelemaan lakia. Nainen perusteli kantansa sillä, ettei Kabue voi nähdä ihmisiä, joita tuomitsee.

”Ajattelin, että eikö ole parempi etten näe kasvoja. Niin voin olla objektiivisempi – eikö se ole pikemminkin vahvuus. Mutta hän sanoi, että en pysty näkemään syyllisyyttä heidän kasvoiltaan. Hänen mielestään minun olisi pitänyt opiskella opettajaksi.”

 Näkö ei ole ainoa aisti

Samuel Kabue sokeutui jo varhain verkkokalvon irtoamisen vuoksi. Nykyään lääkärit osaavat korjata vaurion, mutta jos verkkokalvo on ollut irti pitkään, sitä ei voi enää parantaa. Hermot lakkaavat toimimasta, eikä tieto enää välity silmistä aivoihin.

"Värejä en unohda koskaan, mutta ihmiset tunnistan nykyään äänestä."

”Kun ihminen menettää näkönsä, hän muistaa kaiken vuosikausia selkeästi. Värit ja tutut ihmiset ja heidän kasvonsa pysyvät kirkkaina mielessä,” Kabue selittää.
”Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, kasvot alkavat kadota. Mielikuvat muuttuvat, ihminen ajattelee enemmän sitä, mitä kuulee ja miten voi koskettaa. Värit eivät katoa mielestä koskaan – ne ovat elävänä mielessäni. Mutta ihmiset tunnistan nykyään äänestä.”

Ensitieto sokeutumisesta oli musertava. Samuel Kabue ei ollut koskaan tavannut nuorta sokeutunutta ihmistä. Hänen kokemuksiensa perusteella vain vanhat ihmiset menettivät näkönsä.

”Kun menetin näköni, tiesin hyvin vähän vammaisista ihmisistä ja hyvin vähän sokeudesta. En edes tiennyt, mitä sokeiden koulussa opiskellaan. Monien ihmisten kannustuksella pääsin kuitenkin kouluun. Ja siellä opin, että he lukevat eri tavalla kuin itse olin aiemmin lukenut ja että voin jatkaa opiskelua käyttäen erilaisia kirjoittamisen ja lukemisen keinoja.”

Kabue ei halua tulla määritellyksi vammansa kautta.

”Se, etten näe, on hyvin pieni osa minua. Totta kai se tekee elämästäni erilaista kuin sellaisen, joka näkee. Näkö on kuitenkin vain yksi monista aisteistani, eikä näön puuttuminen vaikuta siihen, miten ajattelen. Tapani ajatella on seurausta saamistani älyllisistä ärsykkeistä, ei näköni puuttumisesta.”

Vammaisten ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa lainsäädäntöön eri maissa ja YK:ssa, jossa toimii vammaisten oikeuksien neuvosto, ovat parantuneet ajan myötä. Koulutuksen ansiosta ihmiset ovat tulleet tietoisiksi ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta ja riippumattomuudesta.

”Aiemmin muut määrittelivät vammaisten ihmisten tarpeet, nyt he haluavat osallistua itse elämäänsä koskeviin päätöksiin.”

Laura Meriläinen-Amaumo ja Maippi Tapanainen

Laura Meriläinen-Amaumo on Suomen lähetysseuran tiedottaja

This email address is being protected from spambots. You need JavaScript enabled to view it.

Kuvat: Suomen Lähetysseuran arkisto

Fakta
Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN

EDAN työskentelee YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen soveltamiseksi ja Itä-Afrikan vammaispolitiikan edistämiseksi. Se auttaa myös teologisia oppilaitoksia laatimaan vammaisopintojen opetussuunnitelmia.

EDANin johtaja Samuel Kabue osallistui Maailma kylässä -festivaaliin Suomen Lähetysseuran vieraana.